Pähkinäprinsessa

	Kutsumanimi	Pätkä, Pätkis
	Rotu, sukupuoli	Suomenhevonen, tamma
	Säkäkorkeus, väri	154 cm, vaaleanruunikko Ee Aa
	Syntynyt	06.01.2020 Tällä hetkellä 7-vuotias
	Kasvattaja	Kauko Kultasaari evm
	Omistaja	Sofia Kultasaari VRL-11911
	Rekisterinumero	VH21-018-0058 + #PKK4665
	Koulutustaso	Helppo B, 100 cm, Helppo

Nähdessäni Pähkinäprinsessan ensimmäisen kerran, olisin varmasti luullut sitä tiineenä olevaksi poniksi, ellen olisi tiennyt sen olevan 2-vuotias suomenhevonen. Olin juuri saapunut kotiin suoraan isoisäni hautajaisista, tietämättä lainkaan millainen tilanne kartanolla minua odotti. En ollut käynyt työkiireiden takia kylässä melkein puoleen vuoteen. Juuri sillä hetkellä kaduin suunnattomasti, että olin niin pitkään tyytynyt vain soittelemaan kuulumisia - olinhan minä tiennyt, että lähtö voisi tulla minä hetkenä hyvänsä. Sellaista se on yhdeksänkymmenen ikävuoden jälkeen.

Mutta tosiaan, Pähkinäprinsessa. Kartanon naapurissa asuva Saara Kangasluoma tuli antamaan minulle tallin avaimet. Hän oli saanut ne haltuunsa, koska hänen oma puoliveritammansa asui tiluksilla. Muistan kysyneeni, onko täällä kenenkään muun hevosia. ”Yksi suomenhevosvarsa, Kaukon viimeinen hevonen”, Saara kertoi jymy-yllätyksen. En ollut tiennyt, että isoisällä oli vielä hevosia - tai siis ei niitä pitänyt olla. Me olimme myyneet viimeiset pois jo vuosia sitten ja sopineet, ettei uusia tulisi enää. Silti laitumella ilmeisesti odotti minua pieni tamma, isoisäni suuri salaisuus, josta hän ei ollut kertonut edes minulle. Kai hän oli pelännyt, että hakisimme sen pois. Ei hevosmies osaa olla ilman hevosiaan.

Pähkinäprinsessasta, jota sittemmin aloimme porukalla kutsumaan Pätkäksi, tuli lopulta minulle vähintään yhtä rakas kuin mitä se oli ollut isoisälleni. Se ei todellakaan omannut mitään niitä ominaisuuksia, mitä omilta hevosiltani yleensä hain - se oli pieni, hidas ja jokseenkin vähä-älyinen. Tamma oli kuitenkin myös äärimmäisen kiltti ja yritteliäs, ja niin täynnä rakkautta, että kerta toisensa jälkeen se sai minut vain pakahtumaan suloisuudellaan. Ratsukoulutin Pätkän itse alusta loppuun. Lopputulos, mahdollisuus startata jopa helppoja kenttäluokkia, oli suorastaan positiivinen yllätys. Vaikka Pätkästä tuli lopulta melkein oikea kilpahevonen, en silti olisi koskaan luopunut siitä, vaikka siitä olisi tullut pelkkä pihakoriste. Onhan se minun ja isoisän aarre, viimeinen muisto jostain menetetystä.

Pieni ja herttainen Pätkä on juuri sellainen kultamussukka, kuin sen voisi ulkonäön perusteella olettaa olevankin. Lempeä tamma ei ole turhan nuuka oikeastaan mistään, vaan kaikki kelpaa, eikä mistään asiasta ole koskaan pahemmin mitään sanottavaa. Pätkä on seurallisuudessaan oikein mielellään menossa mukana, mutta eipä sitä kyllä haittaa laisinkaan olla toimettomanakaan - päinvastoin nippanappa hevoskokoinen suomenhevostamma käy enemmän kuin mielellään pitkälleen, ja yleensä tamma nauttii heinänsäkin puoliunessa makoillein. Laumanvartijaksi Pätkästä ei olisi missään olosuhteissa, kun ei se osaa ottaa stressiä mistään asiasta. Tamma ei ole se penaalin terävin kynä, eikä valppaana olo kuulu Pätkän vakituiseen olemukseen. Susilauma varmasti söisi tamman suihinsa, kun eipä saalis edes tajuaisi nousta ylös päivälevoltaan luulleessaan lähestyviä hukkia ystäviksi. Kenties säälistä säästäisivät. Vaikka tamman turhankin zen olemus saattaa joskus ottaa hermoon, esimerkiksi silloin kun on kiire tai pitäisi saada jostain muusta syystä vähän isompaa vaihdetta silmään, niin onhan tuo nyt äärimmäisen hyvä, että Pätkä vetelee vaikka kilpailupaikoilla hirsiä aivan reporankana kyljellään. Ei ole vatsahaavoista ollut tietoakaan tällä eläimellä!

Pätkän suhteen ei alkujaan ollut kovinkaan suuria toiveita kilpaurheilun suhteen. Tanakka ja hieman kömpelö tamma oli nuorempana vähän sellainen ruma ankanpoikanen, joka kompuroi puomeihin ja omiin jalkoihinsa eikä millään jaksanut kantaa itseään muodossa yhtä pitkää sivua kauempaa. Yritteliäisyydessään Pätkä on kuitenkin aina voittanut kaikki itseään sulavammat ja voimakkaammat ratsut - tamma on aina hymyssä suin töissä ja tuntuu pahoittelevan ajoittaisia töppäilyjään olemalla vain kertakaikkisen mukava. Pätkä ei koskaan rynni tai sikaile, vaan kunnioittaa ja kuuntelee kuskia kaikissa tilanteissa. Tamma osaa olla yllättävänkin kevyt ratsastaa sitten, kun se saa töppöjalkansa lämmiteltyä, eikä Pätkä ylipäänsä tykkää yhtään nojailla kädelle tai pohkeita vasten. Jos pieni tamma jotain oppi jo maitovarsana, niin paineen väistämisen, joten hyvin huomaamattomat avut riittävät halutun saavuttamiseen. Pätkä ei ole mikään nopea oppija, vaan se vaatii paljon toistoja - joskin väsymistä tulee välttää, ettei miellyttämishaluiselle tammalle jää paha mieli siitä, ettei se yksinkertaisesti enää jaksanut tehdä töitä. Kun Pätkä jonkin asian oivaltaa, tulee suorittamisesta suuri nautinto niin ratsulle kuin kuskille, ja löytyypä ankanpoikasesta joutsenen ominaisuuksia ja venyvää askelta aina silloin tällöin.

Kun Pätkä oppi hahmottamaan kaikki neljä jalkaansa eikä enää osunut jokaiseen eteen tulevaan puomiin, tuli esteratsastuksesta ehdottomasti tamman suosikkiharrastus. Ei voi missään nimessä väittää, että tamma mitenkään varsinaisesti imisi esteille, mutta ei sitä kyllä tarvitse yhtään myöskään potkia. Pätkän hypyt ovat kepeitä ja pyöreitä, ainoastaan venyminen tuottaa joskus vaikeuksia. Maastoesteillä tamma etenee hyvin omalla moottorilla, vaikka kestävyys meinaakin joskus loppua pitkillä laukkaosuuksilla. Sen minkä Pätkä vauhdissa häviää, se varmuudessa voittaa: tamma ei ole koskaan kieltänyt ainuttakaan estettä kentällä eikä maastossa, eikä se ole koskaan edes tajunnut ihmetellä eksoottisia taloviritelmiä, vesiä tai hautoja. Näin ollen tuskin tulee yllätyksenä, että Pätkä on mitä erinomaisin hyvänmielen maastoratsu. Tamma toimisi luonteensa puolesta hyvin kärkihevosena, kun ei se ymmärrä mistään hermostua, mutta vauhtinsa puolesta Pätkä on aina jäänyt viimeiseksi. Sielläkin tamma tosin toimii kuin unelma, koska muiden hävitessä mutkan taakse, ei sillä iske hätä saati hoppu. Pätkä on aina ihmisensä kanssa samassa veneessä, eikä peilaa käytöstä muista hevosista - se tekee sitä mitä kuski pyytää parhaan kykynsä mukaan. Sellainen ihanuus on meidän Pätkä.

Sukuselvitys

i. Lumiprinssi sh, 155 cm, rnkm, FI	ii. Lumiritari sh, 160 cm, mkm, FI	iii. Riikan Ritari sh, 165 cm, m, FI
		iie. Lumitanssi sh, 157 cm, rtkm, FI
	ie. Pikku-Prinsessa sph, 147 cm, rn, FI	iei. Pikku-Paholainen sh, 144 cm, mrn, FI
		iee. Valeprinsessa sh, 152 cm, rn, FI
e. Ihan Pähkinä sh, 153 cm, vrn, FI	ei. Aivan Villi sh, 156 cm, vrn, FI	eii. Aivan Mahoton sh, 161 cm, prt, FI
		eie. Villiina sh, 155 cm, vrn, FI
	ee. Palaaks Pähkinä sh, 152 cm, vrt, FI	eei. Kuppi Nurin sh, 157 cm, rt, FI
		eee. Palaaks Käpy sph, 146 cm, vrt, FI

Pähkinäprinsessan sukupapereita sai etsiä kissojen ja koirien kanssa, sillä isoisäni ei ollut turhaan viitsinyt laittaa niitä sinne, minne ne kaiken järjen mukaan kuuluisivat eli toimistoon. Lopulta niiden löytäminen ei ollut mikään suuri helpotus, sillä suvussa esiintyvät nimet olivat pitkälti ventovieraita. Mitään kovin merkittäviä löydöksiä en useamman puhelun ja googlaussuorituksen jälkeen löytänyt, vaikka en toisaalta ollut odottanutkaan, että vaatimattoman Pätkän suvusta mitään meriittihirmuja tai jalostusaarteita löytyisikään.

Pätkän suvun ainoa todellinen tähti on sen isänisä Lumiritari, joskin myös tämä ori on tähti vain lähinnä meidän sukumme mielestä. Muistan Ritarin lapsuudestani, sillä se oli isoisäni omistuksessa ja koko perheen silmäterä. Asiallinen ja korrektirakenteinen Ritari oli juuri sellainen kuin hyvän suomenhevosen tuleekin olla: rauhallinen, rehti ja rohkea. Oriksi sen tunnisti vain komeasta ulkomuodosta, sillä muuten se oli kyllä ihan vain meidän lapsien lääpinnän ja ratsastelun kohde. Nuorempana, ennen meidän sukutiluksille saapumista, Ritarilla oli kyllä startattu jopa suomenratsujen kuninkaallisissa, saavuttaen menestystä erityisesti maastoesteosuuksilla. Valkean värinsä ansiosta sillä oli kysyntää myös jalostukseen, joskin ei kovin ammattimaiseen sellaiseen kantakirjatulosten puuttuessa. Isoisä lainailikin oriaan pilkkahintaan kaikille lähiseudun tammanomistajille. Isoisän tultua niin vanhaksi, ettei hevosista huolehtiminen yksinkertaisesti enää onnistunut turvallisesti, jouduttiin myös Ritari myymään muiden hevosten mukana.

Isänemästä Pikku-Prinsessasta sain yllättävän paljon tietoa, sillä onnistuin kaivelemaan tamman omistajan puhelinnumeron käsiini. Prinsessa oli puhtaasti ravisukuinen pienhevostamma, jonka vauhti ei riittänyt juuri minkäänlaisiin tuloksiin radoilla, joten se myytiin pilkkahinnalla ratsuksi. Luonteeltaan kiltti ja sympaattinen tamma ei oikein oppinut laittamaan jalkojaan järkevästi ojennukseen kentällä, mutta maastoratsastuskäytössä se oli ilmeisesti aivan pomminvarma ja todellinen energiapesäke, joka ei hyytynyt pitkillä vaelluksillakaan. Prinsessan omistaja kävikin sen kanssa muutamissa matkaratsastuskilpailuissa ihan vain huvin ja urheilun vuoksi, teettäen tammalla muutaman varsan vanhoilla päivillä.

Prinsessan omistaja osasi myös kertoa, että tamman viimeinen jälkeläinen, Pätkän isä Lumiprinssi oli mitä mainioin ori. Hän myi valkean varsan parivuotiaana luotaan Tammisaaresta jonnekin Kouvolan perukoille, mutta esitteli minulle tyytyväisenä orin omistajan Instagram-tiliä, joka oli täynnä toinen toistaan hauskempia kuvia persoonallisesta ja komeasta suomenhevosesta. Prinssi oli tosin ruunattu hiljattain ja aktiivinen kilpailukäyttö oli jäänyt historiaan jaloista tehtyjen löydösten takia. Otinkin mitä kiireisimmin yhteyttä yhteyttä Prinssin omistajaan, selvittääkseni oliko kyseessä perinnöllisiä ongelmia. Kaikki vaivat olivat onneksi puhtaasti huonon tuurin aikaansaannoksia, eivätkä mitään perinnöllistä, joten ainakaan suoraan tätä kautta unelmani Pätkästä kilpakentillä ei tullut romutetuksi.

Pätkän emä Ihan Pähkinä olikin sitten Lumiprinssiä paljon suurempi mysteeri. Naapurin Saara osasi kertoa, että isoisäni oli ostanut sen joltain tutultaan valmiiksi tiineenä, ilmeisesti juuri sen takia, että tiesi tamman kantavan varsaa hänen Lumiritarinsa pojasta. Ähky oli kuitenkin vienyt vaaleanruunikon tamman hautaansa jo ennen Pätkän vieroittamista, jolloin Saaran puoliveritamma oli päässyt toimimaan henkisenä tukena ja turvana pikkutammalle. Sukupostin avulla sain sentään Pähkinän suvun esille, mutta salapoliisin taitoni loppuivat siihen. Puheluni johtivat tamman vanhempien osalta vain umpikujiin ja lopulta tyydyin Sukupostin kuvien tarjoamaan tietoon.

Emänisä Aivan Villi oli ilmeisesti itse pitkälti ravisukuinen, mutta se oli ainakin vuosituhannen alussa startannut suomenratsujen kuninkaallisissa sekä kilpaillut muutenkin paljon esteratsastuksessa 2-tasolla. Jälkeläisiä orilla oli vain muutama kappale ja se olikin sittemmin ruunattu. Kuolleeksi Villi oli merkattu vuonna 2018, mutta syytä en saanut selvitettyä - tosin ori oli silloin jo lähemmäs 30-vuotias, joten ei mikään ihmekään, että lähtö oli lopulta saapunut. Ei täällä kukaan ikuisesti ole, eivät isoisät eivätkä hevoset.

Palaaks Pähkinällä ei valitettavasti ollut hauskan nimen kaveriksi muuta kuin kaunis pääkuva ja yksi kuva harjoituskoulukilpailuista. Ainakin se oli mitä ilmeisimmin ollut ratsu ja kuvasta päätellen liikkui suomenhevoseksi sangen hyvin - tosin paha antaa arviota vain yhden kuvan perusteella, ehkä tamma vain juuri silloin ojensi kinttujaan puolivahingossa hyvin näyttävästi. Tamman molemmat vanhemmat olivat ratsulinjaisia, joten kenties tältäkin puolelta oli jotain ratsuominaisuuksia periytetty Pähkinäprinsessalle asti.

Syntynyt	Varsa	Isä
20.07.2022, Suomi	sh-t. Hovipistaasi	Hukkareissu
03.02.2023, Suomi	sh-t. Pumpuliprinsessa	Pumpulikunkku
23.04.2023, Suomi	sh-o. Pähkinäpäällikkö	Mäntypuinen Mäkäräinen

Kilpailukalenteri

Päiväkirja

Päiväkirjamerkintä, 6. kesäkuuta 2020, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Katsoin minua tuijottavan tamman silmiin uskaltamatta liikahtaa. Jostain syystä minusta tuntui siltä, kuin olisin seisonut tarkan arvioinnin alaisena. Pieni ja pyöreä, enemmän ponia kuin hevosvarsaa muistuttava eläin katsoi minua niin herpaantumatta, että sen oli pakko miettiä jotakin elämää suurempaa. Itseasiassa jokin tamman olemuksessa sai minut ajattelemaan, että se taisi miettiä, olimmeko tavanneet aiemmin. Tiedäthän sinäkin sen tunteen, kun näet jossain hyvin tutun oloisen henkilön, muttet kuollaksesikaan saa päähäsi, mistä tunnette. ”Ei me olla tavattu aiemmin. Tunsit mun papan, Kaukon. Mä olen Sofia, hauska tavata. Sinä oot kai Pähkinäprinsessa”, höpisin pehmoisesti, tietämättä itsekään, miksi yritin puhua järkeä hevoselle.

Pähkinäprinsessa kuitenkin asteli hyväksyvän oloisena luokseni kuultuaan ääneni. Ilmeisesti isoisäni oli aina tuonut sille sylin täydeltä herkkuja, sillä tamma tutki taskuni huolellisesti. Oli minulla onneksi muutama porkkanan palanen taskussa - lähinnä sen varalta, ettei kuukausia laitumella lomaillut varsa välttämättä olisi halunnut tulla lähellekään ihmistä. Tätä yksilöä ei tuntunut paljoa häiritsevän, että hänen elämänsä villihevosena oltiin saavuttu keskeyttämään. ”Pappa ei tuu enää käymään. Joudut tyytymään muhun jatkossa”, totesin hiljaa, rapsuttaen hajamielisesti ruunikon otsaa sen mutustaessa porkkanasiivuja kädeltäni. Tamman jalat olivat vatsaa myöten kuraiset ja märät. Se oli ilmeisesti juuri rypenyt veden rajassa. ”Tää rantalaidun on kyllä unelmien täyttymys”, totesin ääneen, katsellen maisemaa hymyillen. Aurinko sai meren kimmaltamaan puiden takana.

”Ehkei vielä oo kiire pois täältä”, tuumin sitten, istuutuen huolellisesti kolutulle nurmelle. Pähkinäprinsessa oli varmasti ollut itse asialla, tai ainakin sen äärimmäisyyksiin venynyt vatsa näytti juuri siltä, että se oli tupaten täynnä tuoretta heinää. Ajattelin tamman poistuvan takaisin vapauteensa, mutta vastoin odotuksiani se kellahti vierelleni ja laski päänsä syliini, huokaisten tyytyväisenä. Silloin mä itkin ensimmäistä kertaa papan hautajaisten jälkeen. Pappa oli aina opettanut kaikki hevosensa siihen, että jos hän menee maahan istumaan, voi siihen huoletta käydä viereen kellimään - ja silloin oli aina tarjolla maailmankaikkeuden parhaat rapsutukset. ”Jos hevonen ei uskalla maata vierelläsi, sinä teet jotain pahasti väärin”, pappa sanoi aina.

”Kauhee ikävä. Sullakin taitaa olla”, totesin hiljaa, silitellen ruunikon tammani turpaa merituulen pyyhkiessä surua mennessään.

Päiväkirjamerkintä, 10. lokakuuta 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Pätkän treenaaminen kenttäratsastuksen saralla oli kesän yli edennyt hyvin tasaiseen tahtiin. Tamma yllätti minut kerta toisensa jälkeen taidoillaan, ja laidunkauden jäädessä pikkuhiljaa unholaan alkoi myös kestävyyttä löytyä aivan uudella tavalla, kun ylimääräiset kesäkilot saatiin karisteltua. Syksyn tullen olimme kotona jo treenailleet hyvin haastavia tehtäviä, jotka eivät tuntuneet tammalle aiheuttavan päänvaivaa. Pätkä tuntui osaavan meidän oman maastoesteradan jo ulkoa, ja se oli osoittanut vahvuutensa erityisesti pitkillä väleillä. Ketteryyttä ja tarkkuutta vaativilla esteosuuksilla lyhytjalkainen tamma oli aina välillä vähän hätää kärsimässä, mutta sitkeästi se kyllä aina antoi kaikkensa päästäkseen puhtaasti maaliin.

Kodin ulkopuolella olimme lokakuuhun mennessä startanneet vain muutamat kenttäkilpailut tutustumisluokissa. Pätkä oli käyttäytynyt kilpailuissa täysin moitteettomasti ja pysynyt skarppina kaikissa osakokeissa. Tavoitteena olikin, ettei nuori tamma ehtisi väsyä edes kolmipäiväisissä kilpailuissa, ja palautumisesta pidettiin aivan erityisen hyvää huolta. Nyt, kun pyöreälle puskaponilleni oli vihdoin syttynyt palo urheiluun, ei sitä missään nimessä haluttu sammuttaa liian rankoilla kilpailuilla. Lähdimme silti itsevarmasti Pennilä Derbyyn kokeilemaan ensimmäistä helpon tason kenttäkilpailuamme. Kuuvuoren ratsastuskeskuksella oli juuri sopivasti suurkilpailun tuntua ilman, että täytyi kuitenkaan ottaa paineita mistään niin sanotusti oikeista mestaruuksista.

Kouluosuus meni tuttuun tapaan hyvin tasaisesti ja rikkeettömästi. Saimme reilu 65 prosenttia ja jäimme urheilumallisten ratsujen taakse hyvin ymmärrettävistä syistä; Pätkältä yksinkertaisesti puuttuu se tietty ponnekkuus askeleesta eikä se kykene käyttämään runkoaan ainakaan vielä kovin näyttävästi. Rataesteet osoittautuivat vaikeaksi todella monelle ratsukolle - virheettä maaliin pääsi vain kourallinen osallistujista. Pätkä kyllä tsemppasi minkä kerkesi, mutta napsimme mukaan muutaman puomin, yhden kiellon ja siihen päälle vielä aikavirheitä. Ennen maasto-osuutta olimme kokonaispisteissä suunnilleen puolivälissä, enkä lainkaan uskonut kirivämme enää sijoille.

Vaan arvaapa mitä teki maailman paras Pätkä! Tammani oli maasto-osuudella kuin uudesti syntynyt, ja hieman tuntui, kuin se olisi halunnut pyytää anteeksi rataesteillä sattuneita virheitä. Ruunikko tamma liidätti meidät kirkkaasti ihanneajassa maaliin ja vieläpä melkein täysin ilman virhepisteitä! Maaliviivalla olin täysin sanaton tajutessani, että olimme nousseet suoraan toiselle sijalle. Jälkeemme oli kuitenkin kymmenkunta starttia, joten jokunen tunti siinä vielä meni jännittäessä, miten lopulta todella käy. Maastoesteillä sattui monelle ratsukolle paljon niin aika- kuin estevirheitä, ja tuntui hyvin uskomattomalta, että minun pieni tammani oli suoriutunut maasto-osuudesta monia puoliverisiä ja kilpaponeja paremmin. Lopulta saavutimme Pikkuderbyssä kolmannen sijan ja saimme Pätkän varustekaapin oveen tamman ensimmäisen kenttäkilpailuruusukkeen!

KRJ-tarinakilpailut, 7. marraskuuta 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Istuin hyvin hämmentyneenä verryttelyalueen laidalla odottamassa omaa vuoroani. Rapsuttelin hajamielisesti Pätkän kaulaa sillä välin, kun Eerika korjasi yhtä auennutta sykeröä. ”Mitä mietit?” ystäväni kysyi, katsoen minua sivusilmällä. ”Tää tuntuu tosi oudolta ratsastaa”, sopersin hiljaa, miettien kuumeisesti mistä kiikastaa. ”Miten niin oudolta? Sehän näytti aivan upealta!” Eerika hämmästeli. ”No niin just. Ei tää oo ikinä ollut tämmönen. En tiiä miten päin täällä pitäis olla”, yritin selittää, mutta punapäätä alkoi vain naurattaa. ”Istut kuule vaan ihan niin kuin ennenkin”, nainen totesi ja poistui sitten katsomon suuntaan.

Suu kuivana kokosin ohjat ja pyysin Pätkän raville. Taas se teki sen: lähti eteenpäin heti eikä muutaman askeleen viiveellä, ponnisti takapäällä enemmän, kuin tiesin sen pystyvän ponnistamaan, ja keveni edestä niin paljon, että tuntui kuin olisi pilvellä liihotellut. Apua, miten tätä nyt ihan oikeasti ajetaan? Olin tottunut siihen, että sain Pätkän kanssa ennakoida kaikki liikkeet todella ajoissa. Jos se nyt reagoi näin täsmällisesti, niin meneekö meidän kaikki ajoitukset ihan päin mäntyä? Jos nyt alan ratsastaa ennakoimatta, niin jatkuuko meidän flow vielä radalla? Mitä jos me sittenkin kohta otetaan kaikki siirtymät ja pysähdykset noin viisi metriä myöhässä?

Päätin vielä kokeilla muutaman kerran, oliko tammani todella näin täydellisesti avuilla tänään. Pyysin Pätkän ravissa ympyrälle, väistätin hetken aikaa takaosaa ulos ja nostin sitten laukan. En tiedä, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Pieni ja pyylevä tammani eteni niin kepeästi ja määrätietoisesti, että sen olisi varmaan voinut lähettää radalla tyystin ilman minua. Tiivistin hieman istuntaani ja kuin taikaiskusta Pätkä siirtyi raville ja siitä edelleen käyntiin. ”Ole niin kiltti ja jatka tätä vielä kymmenisen minuuttia. Tai vaikka koko loppu elämä, jos millään viitsit”, pyysin ruunikolta ja ohjasin sen kohti kilpailukentän porttia.

Päiväkirjamerkintä, 1. toukokuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

”Aivan naurettava ajatus”, ärähdin ja läimäytin satulahuoneen oven kiinni veljeni nenän edestä. Konsta kuitenkin seurasi minua sitkeästi, jatkaen loputonta monologiaan siitä, miksi minun pitäisi ehdottomasti hakea tulevalle Hevosjussille morsian -kaudelle. Leikin kuuroa ja keskityin poimimaan Pätkän varusteita käsiini, ottaen lopulta vain jännesuojat ja kuolaimettomat suitset. Tänään olisi ehdottomasti maastopäivä.

”Nyt ihan oikeasti lopetat, en minä halua mihinkään TV-ohjelmaan nolaamaan itseäni!” tiuskaisin, tunkeutuen veljeni ohitse käytävälle. ”Ei siellä tarvitse itseään nolata, ei se mikään Temptation Island ole”, Konsta totesi, ja turhautumiseni vain kasvoi, kun tajusin miestä naurattavan. Heitin yhden suojan käsistäni Konstaa kohti, mutta hän nappasi sen sulavasti kiinni suoraan ilmasta.

Pätkä odotteli kiltisti vesikarsinassa, katsellen ihmetellen meidän suuntaamme. ”Ei mitään hätää tyttö, veljeni on aivan tullut hulluksi. Ei välitetä hänestä”, supisin ruunikolle, rapsuttaen sen otsaa ja mulkoillen Konstan suuntaan olkani yli. Etsin harjan käsiini ja aloin sukimaan kevätauringossa loikoillutta tammaa puhtaaksi. Valitettavasti Konsta otti itselleen myös harjan ja alkoi ”auttamaan” minua toiselta puolelta. Enemmän miehellä kyllä kävi suu kuin kädet.

”Ihan vakavissaan, Sofia. Sä kuolet yksin ja katkerana tällä menolla”, Konsta lopetti puheenvuoronsa hetken kuluttua. ”No en tosiaan kuole. Mä kuolen hemmetin onnellisena pökertyen jonnekin hevosteni sekaan saappaat jalassa”, vastasin. ”Sitä paitsi”, jatkoin ennen kuin Konsta ehti edes avata suutaan, ”mihin väliin mä tunkisin minkäänlaista parisuhdetta? Olen naimisissa työlleni ja hevosille.” Jätin toki mainitsematta, että salaa iltaisin selailin Tinderin tarjontaa. Etelä-Suomen valikoima oli kuitenkin jo niin nähty, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, millaista elämää minä ihan todella elin. 30 tuntia viikosta sairaalalla, loput ajasta hevosten kanssa. That’s it. Ankeaa olisi sillä miehellä, joka tähän kolmanneksi pyöräksi eksyisi.

”Just sitä varten sun pitää mennä tähän ohjelmaan mukaan, jotta löytyisi se oikea! Sellainen, joka oikein mielellään olisi mukana tässä elämän tyylissä”, Konsta sanoi vielä, katsoen minua painostavasti. ”Mieti sitä ihan oikeasti, sisko”, hän totesi vielä, poistuen sitten vihdoin omiin hommiinsa. Käänsin katseeni Pätkän puoleen kysyäkseni tamman näkemystä, mutta ruunikko oli nukahtanut jutustelumme aikana. Ojensin käteni kutittaakseni tamman rentona roikkuvaa alahuulta. ”Olisihan se ihan kivaa, että olisi joku jonka viereen käpertyä iltaisin nukkumaan. Ihan vielä en ole ruvennut karsinoissa nukkumaan teidän kanssanne”, mutisin hiljaa.

Päiväkirjamerkintä, 4. kesäkuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

En ollut varsinaisesti suunnitellut astuttavani Pätkää vielä pitkään aikaan. Se oli varmaa, että jossain vaiheessa varsoja tulisi, mutta ajankohta oli täysin auki. Kevään väistyttyä helteisen kesän tieltä, ja tammani viiletettyä onnellisena rantalaitumelle, ajankohta tuntui yhtäkkiä enemmän kuin sopivalta. Pätkä ei ollut vielä henkisesti aikuistunut kovin pitkälle, eikä se ollut saanut pitää kunnollista lomaa ratsutreenien välillä pitkään aikaan. Ajatus siitä, että metsästäisin sen joka päivä laitumelta ratsastettavaksi tuntui yhtäkkiä kovin väärältä, vaikka tiesin Pätkän olevan enemmän kuin tyytyväinen myös töitä tehdessään. Silti se ansaitsi nyt loman, ja mikä sen parempi tapa tammalle viettää lomaa kuin tiineenä ja varsaa hoivaten.

Ajattelin alkuun, että sopivan orin löytämisessä menisi suunnilleen ikuisuus. Tietenkin halusin etsiä silmäterälleni vain parasta, ja toisaalta täytyi löytää ori, joka kompensoisi Pätkän puutteita ratsuhevosena. Mietin oria pitkälti sen kannalta, mitä itse mahdolliselta jälkeläiseltä haluaisin; selväpäisyyttä ja monipuoliseen ratsukäyttöön sopivan rakenteen. Pienen tulisuuden lisääminen aina niin tasaisen turvalliseen Pätkään ei myöskään tuntunut kammottavalta ajatukselta. Lopulta kävi kuitenkin niin, ettei minun tarvinnut alkuunkaan suunnitella varsaa itselleni (vaikka toki myös tuleva omistaja arvosti tervepäistä ja -rakenteista hevosta); ostaja löytyi sillä samalla sekunnilla, kun löysin sopivan orin. Tai siis ruunan ja sen pakasteet.

Hukkareissu oli aikanaan kilpaillut jopa vaativalla tasolla asti kouluratsastuksessa, joten jo pelkästään tämän perusteella musta komistus tuntui täydelliseltä puolisolta matalasti askeltavalle Pätkälle. Lisäksi ruuna oli suomenhevosille tyypilliseen tapaan asiallinen ja järkevä, mutta kuitenkin sopivalla tavalla myös temperamenttinen kilpahevonen. Kirsikkana kakun päällä siinä samaisessa ilmoituksessa, jossa Hukkareissun omistaja tarjosi ruunansa pakasteita tammanomistajille, ehdotti omistaja myös voivansa ostaa tulevan varsan, mikäli yhdistelmä miellyttäisi. Vaikka ajatus maailman rakkaimman Pätkäni ensimmäisen varsan myymisestä riipi sydäntä jo nyt, tuntui se samaan aikaan myös mitä loistavimmalta diililtä; tallini alkoi olla jo täynnä, eikä minulla töiden ja neljän oman hevosen liikuttamisen jälkeen juurikaan jäänyt ylimääräistä aikaa. Parempi varsan olisi päästä heti käsiin, joilla olisi sille aikaa enemmän kuin millekään muulle.

Laitoin omistajalle varovaisesti viestiä, esitellen ja itseni Pätkän. Kerroin hyvin avoimesti Pätkän puutteista, enkä markkinoinut sitä täydellisenä jalostushevosena. Korostin toki tammani täydellisyyttä hipovaa luonnetta ja monipuolisuutta; jahka varsa tulisi emäänsä, tulisi siitä aivan loistava harrastuskaveri lajiin kuin lajiin. Jostain syystä epäilin, innostuisiko Hukkareissun omistaja minun Pätkästäni, joka oli täydellinen tyttö lähinnä omissa silmissäni. Omistaja piti Pätkää kuitenkin aivan erityisen hellyttävänä ja vakuuttavana tapauksena, joten vain muutamia päiviä myöhemmin Hukkareissun pakasteet saapuivat paketissa ovelleni. Kuin kohtalon saattelemana Pätkän kiima oli juuri käsillä, ja tallimme eläinlääkäri Mikko Autio pääsi heti siementämään pikkutammani. Onni oli matkassa, ja Pätkä todettiin myöhemmin tukevasti tiineeksi.

Päiväkirjamerkintä, 20. heinäkuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Pätkän kesä oli ollut juuri niin täydellinen kuin yhdenkään hevostamman kesä voi olla: omassa laumassaan se oli viettänyt kuukaudet rantalaitumella, täyttäen vatsaansa rantaheinikon antimilla ja kahlaillen hellepäivinä rantavedessä. Siinä ohessa tiineys oli edennyt täysin ongelmitta. Varsa kasvoi ja kehittyi terveenä, eikä Pätkän itsensäkään voinnissa ollut mitään vikaa. Pitkän odotuksen jälkeen laskettu aika oli vihdoin nurkan takana, ja voitte vain kuvitella sen älyttömän jännityksen määrän. Lähtö tämän vuoden Power Jumpiin oli aivan nurkan takana, ja molemmat tiineenä olevat suomenhevostammamme tuntuivat pihtaavan varsojaan oikein viimeiseen asti.

Pätkä ei onneksi lopulta tehnyt minua hulluksi pitämällä varsaa sisässään lähtööni asti, vaan alkoi osoittaa varsomisen merkkejä jo useita päiviä aikaisemmin. Suunnitelmissa oli antaa molempien tammojen varsoa suoraan laitumella laumassaan ilman ihmisten puuttumista, mutta tietenkin valvontakamerat välittivät tilannekuvaa jatkuvasti. Eläinlääkärimme olivat valmiudessa, mikäli ongelmia tulisi, ja itse olimme myös valmiina rajaamaan Pätkälle ja varsalle laitumesta oman lohkon, mikäli muut laitumen tammat keksisivät olla epäkohteliaita uutta äitiä kohtaan.

Varsomispäivän aamuna maleksin autuaan tietämättömänä tallissa, suunnitellen pakkauslistaa Power Jumpia varten. Päivä oli ollut kovin sumuinen, ja valvontakameran kuvista yhteen liimautuneiden tammojen siluetit erotti vain vaivoin. En tajunnut kuitenkaan hätäillä, sillä ajattelin meneväni katsastamaan porukan tilanteen muutaman tunnin sisällä vesisaavien täytön yhteydessä. Rehuhuoneeseen kantautui kuitenkin hetken kuluttua tallityöntekijämme Eerikan kimeä kiljaisu: ”Hei kyllä siellä nyt on varsa!”

Hyppäsimme molemmat mönkijän kyytiin ja kiiruhdimme laitumelle sellaista kyytiä, ettei ole näillä mailla ennen nähty. ”Kumman se sitten mahtaa olla?” mietimme ääneen, askeltaessamme lenkkarit märkinä aamukasteen uittamaan heinikkoon. Vihelsimme muutamia kertoja, ja hetken kuluttua sumusta ravasi koko lauma, mukanaan pieni ruunikko varsa. ”Hirmu ja Välskäri on molemmat rautiaita, joten siitä yhdistelmästä tulee takuuvarma rautias”, Eerika totesi pysähtyessään rapsuttamaan suomenhevostammansa Hirmun otsaa. En oikein saanut sanaa suustani, kun herkistyneenä ojensin käteni Pätkän turpaa kohti.

Ruunikko puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan kädelleni, hörähtäen hiljaa. Sitten se taivutti päänsä kyljellään lymyävän pienokaisen puoleen ja töytäisi sitä lempeästi kuin rohkaistakseen. Piirtopäinen, suklaasilmäinen varsa asteli varoen luokseni, kun asetuin kyykkyyn sen eteen, ja kurkotti maistelemaan hiuksiani. ”Moikka ja tervetuloa maailmaan”, sain mutistua muutaman kyyneleen karatessa poskelleni, rapsuttaen samalla varoen varsan kaulaa. Se jäi luottavaisen oloisena seisomaan aloilleen, antaen minun kopeloida sen päästä varpaisiin. Varsa oli tamma ja vaikutti kaikin puolin hyvinvoivalta. ”Aivan loistavaa työtä, rakas”, totesin, kääntyen halaamaan Pätkän kaulaa.

Päiväkirjamerkintä, 16. lokakuuta 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Pätkä oli syksyn mittaan palaillut rauhallisesti treeniin mammaloman jäljiltä. Hovipistaasiksi nimetty tammavarsa oli heti vieroituksen jälkeen muuttanut uudelle omistajalleen toiselle puolen Suomea, joten mitään syytä pitää Pätkää vain pihatossa lepäilemässä ei tosiaankaan ollut. Pätkä olikin tuttuun tapaan hyvällä asenteella aina liikenteessä ja starttasimme myös muutamia kilpailuja ihan hyvällä menestyksellä ja puhtaasti hyvällä mielellä. Silti mielen perukoilla kutkutti koko ajan ajatus, että pitäisi nyt kuitenkin teetättää vielä ainakin yksi varsa heti perään, ennen kuin oikeasti palauttaisin Pätkän kunnolla tavoitteelliseen kilpailukäyttöön.

Ajatus puolsi ensisijaisesti se, että oma aikani oli hieman kortilla. Kaksi entistä varsaani olivat nyt kasvaneet ratsukäyttöikään, joten tunnit kuluivat monesti näiden nuorten kanssa uutta opetellessa, eikä aina yhtä herkkähipiäinen koulutammani Alva myöskään ollut säästänyt minua treenitunneilta. Ajatus siitä, että Pätkä voisi jatkaa rentoa pihattoelämää, tuntui helpottavalta. Toisekseen olin jo löytänyt sopivan orinkin - kimon sellaisen, vaikka aina välillä jaksoin kyllä potea huonoa omatuntoa kimosyövän mahdollisuuden takia. Olin bongannut Pumpulikunkun jalostusilmoituksen nettifoorumilta, ja ori oli vienyt sydämeni siltä seisomalta. Vaikkei kyseessä ollutkaan mikään vaativan tason liitokavio, oli ori kuitenkin järkevä ja monipuolinen käyttöhevonen.

Viimeisimpänä, muttei lainkaan vähäisempänä, syynä minulle oli iskenyt hallitsematon pakkomielle saada Pätkästä varsa kotiin. Hevosten kanssa ei koskaan oikein tiedä, onko aikaa tällaisten suunnitelmien toteuttamiselle joskus myöhemmin - vaikka toki uskon ja toivon, että Pätkä säilyy terveenä vielä pitkään. Mieleeni oli jo piirtynyt kuva kimosta suomenhevosesta, jonka nimi olisi joko Pumpuliprinsessa tai Pumpuliprinssi, ja jonka kanssa laukkaisin kesäyössä auringonlaskuun. Vaikkei koko astutuksesta ollut vielä sovittu. Eikä tietenkään ollut varmuutta terveestä varsasta. Saati siitä kimoudesta.

Lopulta tietenkin näiden loistavien perusteluiden jälkeen soitin Pumpulikunkun omistajalle ja sovin astutuksesta. Pätkä tuntui olevan tyytyväinen saadessaan jatkaa lomailua - tosin paha sanoa varmaksi, kun tammalla on tapana olla tyytyväinen aina ja kaikkeen. Hyvä emä se oli joka tapauksessa ollut ensimmäiselle varsalleen, joten varmasti tämä toinen ei olisi millään tavalla poikkeus.

Päiväkirjamerkintä, 3. helmikuuta 2023, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Unelmieni valkean ratsun laskettu aika oli suunnilleen tammi-helmikuun vaihteessa, eikä Pätkä turhaan varsaansa pihtaillut, vaan osoitti varsomisen merkkejä täsmällisesti tammikuun viimeisinä päivinä. Pieni pakkanen oli saanut lumen säilymään pihamaalla, ja pihaton porukka oli tyytyväisenä harrastanut lumileikkejään aamusta iltaan. Pätkä oli kuitenkin osoittanut jo muutaman viikon ajan selkeitä levottomuuden ja väsymyksen merkkejä, eikä osallistunut laumansa aktiviteetteihin, joten olimme päättäneet siirtää tamman toistaiseksi talliin vapaaseen karsinaan.

Ratkaisu osoittautui enemmän kuin hyväksi, sillä tällä kertaa urhea pikkutammani ei saanutkaan varsaansa täysin omin avuin maailmaan - varsa vaikutti olevan jotenkin huonossa asennossa ja varsominen pitkittyi. Minä olin tietenkin itkua vääntämässä ja hätää kärsimässä, kun näin rakkaan Pätkäni hikisenä ja tuskaisena karsinassaan. Onneksi eläinlääkärimme Mikko Autio oli auttanut maailmaan suunnilleen ainakin sata vastaavassa tilanteessa ollutta varsaa. Lopulta maailmaan saatiin pienin kääntö- ja vetoavuin terve tammavarsa. Ruunikkosävyinen, pieni ja pörröinen tamma oli kauneinta maailmassa, ja itkin seuraavaksi silkasta ilosta.

"Prinsessahan sieltä tuli sitten", veljeni Konsta totesi karsinan ovella, ja vieräytti salaa pari kyyneltä. Hänkin oli ehtinyt huolestua Pätkän voinnista, ja olimme molemmat hetken aikaa maalanneet piruja seinille siitä, että nyt oli loppu lähellä. Onneksi olimme olleet väärässä.

Päiväkirjamerkintä, 23. huhtikuuta 2023, kirjoittanut omistaja

Varsoihin jää koukkuun, erityisesti silloin, kun kerta toisensa jälkeen maailmaan saapuu terve ja hyvinvoiva pienokainen. Myös orien selaamiseen jää koukkuun. Ja vielä tiukemmin jää ajatukseen koukkuun, kun löytää mustanvoikonkirjavan orin, jolla on siniset silmät ja joka kilpailee vaativalla tasolla kouluratsastuksessa. Sellaisen kuin Mäntypuinen Mäkäräinen. Näin ollen Pätkänkin suhteen kävi vähän sellainen ”kerta kiellon päälle” -juttu. Lupailin sekä itselleni että muille tämän olevan nyt viimeinen varsa ainakin pariin vuoteen. Pätkä alkoi myös näyttää sen verran ilmapallolta muualtakin kuin vatsan seudulta, että oli korkea aika palauttaa sen kunnollisten treenien pariin, ennen kuin elintapasairaudet iskevät. Mitäpä sitä oikein voi pihatossa asuvalle hyvälle rehunkäyttäjälle muutakaan.

Edellisessä varsomisessa ilmenneet haasteet saivat minut hyvin hermostuneeksi, mutta tällä kertaa Pätkä ei osoittanut etukäteen minkäänlaisia stressin merkkejä, joten luotin tamman omaan arviointikykyyn. Eläinlääkärimme numero on aina pikavalinnoissa valmiudessa kaiken varalta, mutta tällä kertaa siihen ei tarvinnut ruveta soittamaan. Pätkä varsoi kolmannen jälkeläisensä yhtä vaivatta kuin ensimmäisen, ja vieläpä hieman etuajassa, joten aamupäivällä pihatosta löytyi emänsä viereltä käyskentelemästä komea, valkopäinen orivarsa. Kaiken huipuksi varsan tummassa karvassa oli sen verran kellertävää sävyä, että myös voikkogeeni oli tainnut periytyä. Ja ne silmät! Ne olivat siniset kuin Hankoniemeä ympäröivä meri.

PÄHKINÄPRINSESSA ON VIRTUAALIHEVONEN