Tällä sivulla jaetaan kertomuksia Kultasaaren kartanon elämästä niin omistajan kuin muiden tallilaisten näkökulmasta, fiilistellään menneitä ja tulevia tapahtumia sekä pysytään kartalla ajankohtaisista asioista. Täältä löydät myös muun muassa myynti-ilmoitukset, jalostukseen tarjolla olevien orien esittelyt sekä muut ilmoitusluontoiset asiat.
| Ei tulevia kilpailuja, tallin hevoset ovat tällä hetkellä kilpailutauolla. Tauko jatkuu arviolta kevääseen 2025 asti. |
|
14. elokuuta 2021 syntyi suomenpuoliveritamma Little Ayenwatha i. Rosegarden's Warlock e. JB Neutrona Little Ayenwatha asuu yksityisomistuksessa Suomessa. 20. heinäkuuta 2022 syntyi suomenhevostamma Hovipistaasi i. Hukkareissu e. Pähkinäprinsessa Hovipistaasi asuu yksityisomistuksessa Suomessa. 29. heinäkuuta 2022 syntyi suomenhevosori Pronssihäräkä i. Vappulan Välskäri e. Hirittopuu Pronssihäräkä asuu Dzelzainin linnan talleilla Latviassa. 27. lokakuuta 2022 syntyi suomenpuoliveriori Neutron Death Star i. Dead of Night e. JB Neutrona Neutron Death Star asuu yksityisomistuksessa Suomessa. 18. marraskuuta 2022 syntyi amerikanpuoliveriori Silver Toffee Trillionaire i. Quintero e. Gold Caramel Billionaire Silver Toffee Trillionaire asuu Isossa-Britanniassa maailmankuulun Majina Misangin omistuksessa. 3. helmikuuta 2023 syntyi suomenhevostamma Pumpuliprinsessa i. Pumpulikunkku e. Pähkinäprinsessa Pumpuliprinsessa jäi Kultasaareen Sofian omistukseen. 2. maaliskuuta 2023 syntyi suomenpuoliveriori Night Dancer i. JB Night Vale e. JB Neutrona Nigth Dancer asuu Fin Du Monten talleilla Ranskassa. 6. maaliskuuta 2023 syntyi amerikanpuoliveritamma Billion Dollar Baby i. Betelgeuze e. Gold Caramel Billionaire Billion Dollar Baby asuu Yhdysvalloissa Elkridge Manorissa. 10. maaliskuuta 2023 syntyi risteytystamma Arabella i. Rosegarden's Bumblebee e. Alvae Arabella asuu yksityisomistuksessa Suomessa. 24. huhtikuuta 2023 syntyi suomenhevosori Pähkinäpäällikkö i. Mäntypuinen Mäkäräinen e. Pähkinäprinsessa Pähkinäpäällikkö asuu yksityisomistuksessa Talaksen ratsupihatossa Suomessa. 9. toukokuuta 2023 syntyi amerikanpuoliveriori Calamitous Gold Catch i. Cerenis e. Gold Caramel Billionaire Calamitous Gold Catchin omistaa Nordwind Equine Inc. ja se asuu Isossa-Britanniassa. 16. joulukuuta 2024 syntyy suomenhevosori Muskottipähkinä i. Murahti e. Pähkinäprinsessa Muskottipähkinä jää toistaiseksi Kultasaareen Sofian omistukseen. |
SYYSKUU 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari
Katsoin kirjepinoa lievästi ahdistuneena Konstan ja Eerikan väitellessä, mikä kirjeistä täytyy avata ensimmäisenä. Kaduin jo suuresti, että olin antanut kaksikolle luvan osallistua kirjeiden lukemiseen. Alun perin olin aikonut piiloutua omaan rauhaani rantakallioille, mutta todennäköisesti sekä veljeni että ystäväni olisivat repineet pelihousunsa, jos olisin tehnyt niin. ”Olkaa nyt hiljaa tai en avaa yhtäkään kirjettä!” Kameramies hymyili vienosti kameransa takaa pöydän toiselta puolen. Istuimme Kultasaaren tallien taukohuoneessa pöydän äärellä. Konsta oli jo läikyttänyt kahvia yhden kirjeen päälle. Muutama kirje tosin oli kovin kärsineen näköinen jo valmiiksi; yhden reunassa oli sormenjäljet kenties autojen tai koneiden rassaamisen jäljiltä. Päätin tarttua siihen kirjeeseen ensimmäisenä.
”Henri, 24-vuotias autoasentaja Liekkijärveltä”, luettelin monotonisesti. Kurkkuani kuivasi kamalasti. ”Aika nuori, pakko myöntää”, totesin ja tunsin samalla suurta ahdistusta siitä, että omat kaksikymppiseni olivat pysyvästi historiaa. Luin hiljaa paperille rustattuja harakanvarpaita. Kirje oli lyhyt ja ytimekäs. ”Ei mitään mainintaa hevosista”, sanoin lopulta. ”Mutta asuuhan se Liekkijärvellä, Seppeleen tallit on siellä myös”, Eerika totesi, napaten kirjeen käsistäni itselleen. ”Ja sen toinen hevosjussi ravihevosineen on sieltä kotoisin”, Konsta muisteli. Huokaisin syvään ja pudistin päätäni. ”Mutta hei, tykkää kävellä metsässä. Kyllähän se varmaan oppisi hevosenkin selästä käsin metsässä kävelemään. Ja mikä tärkeintä, osaisi varmaan korjata kaikki meidän autot ihan tuosta noin vaan! Säästyttäisiin valtavilta korjaamolaskuilta”, Eerika lisäsi vielä. Hän oli halusi tapojensa mukaisesti kaivaa kaikesta jotain positiivista. ”Ymmärtääkseni tässä ollaan etsimässä sitä maailman kuulua rakkautta, ei työorjaa”, totesin. ”En kyllä tiedä, osaatko sä erottaa aviomiestä ja työorjaa toisistaan”, Konsta tokaisi ja iskin kyynärpääni hänen kylkiluidensa väliin.
Nappasin käsiini seuraavaksi tuiki tavallisen vaaleanruskean kuoren, jota ei oltu turhaan koristeltu ylimääräisellä tilpehöörillä tai tahroilla. ”Simo-Pekka, 30-vuotias ratsastusvalmentaja. Asuu tällä hetkellä Saksassa”, luettelin, nyökytellen hyväksyvästi. Tämä kuulosti jo huomattavasti paremmalta. ”Ihanat siniset silmät!” Eerika kiljahti korvaani napattuaan kirjeen välistä pudonneen kuvan. ”Ihan on komea mies”, myönsin ja jatkoin kirjeen lukemista. ”Kirjeestä päätellen jaksaisi ainakin reissata meidän kanssa kilpailuihin pitkin maailmaa,” sanoin mietteliäänä. Mutta malttaisiko kilpailujen välillä pysyä täällä Pohjolassa? ”Ainahan noille valmentajille on kysyntää Suomessakin. Täältä ei ole edes pitkä matka Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin, varmasti tälle Simolle riittäisi töitä täälläkin”, Konsta pohti ääneen. Niin sitä voisi ainakin toivoa.
Laitoin Simo-Pekan kirjeen takaisin kuoreensa ja laskin sen sivummalle, tarttuen seuraavaksi vaaleansiniseen kuoreen. ”Amani, 23-vuotias hevoshieroja Helsingistä. Ikä ei nyt taas ihan täsmää toiveisiini”, sanoin hieman pettyneenä. ”Se vois hieroa meidän hevoset!” Eerika huomautti pirteästi. ”Rosa hieroo meidän hevoset”, näpäytin takaisin. Vähän enemmän tarvittaisiin vakuuttamiseeni kuin näppärät kädet. Vaikka toki se oli pelkkää plussaa, sanan jokaisessa merkityksessä... ”Mielenkiintoisen kuuloinen musabisnes. Aattelepa jos siitä tuleekin julkkis ja ihan hurjan rikas joskus! Sit ois rahaa matkata kilpailuihin vaikka Aasian perukoille”, Konsta intoutui. Katsoin veljeäni huvittuneena, päätäni pudistellen. ”Ei tässä nyt rahan takia olla miestä etsimässä, kun omakin kuukausipalkka on lähemmäs seitsemän tonnia”, tokaisin, jopa hiven ylpeyttä äänessäni. En halua elätiksi, mutten kyllä liiammin elättäjäksikään. ”Totuuden vuoksi myönnettäköön, etten ole mikään musiikin suurkuluttaja. Mutta ei nyt toki hylätä ajatusta vielä tässä vaiheessa”, lisäsin, laittaen Amanin kirjeen sivuun.
Seuraava kirje oli uhkaavasti vaaleanpunainen. Käsiala oli huolellista ja siroa. ”Juli, 21-vuotias... Liekkijärveltä tämäkin”, luin paperilta takellellen epäuskoissani. ”Siis nainen?!?” Eerika älähti ja yritti taas riuhtaista kirjeen minulta. Sain sen kuitenkin suojaan selkäni taakse odottamaan, että punapää rauhoittui. ”Enemmänkin tyttö”, mutisin hiljaa ja jatkoin lukemista. ”Nähnyt mut Norjassa kesällä... Varmaan Sommersolvervnin aikaan... Tik-mikä? Tekee jotain videoita työkseen”, totesin hetken kuluttua. ”No TikTok! Kuinka vanha sä oikein olet?” Konsta kysyi nauraen, tietäen varsin hyvin olevansa minua vanhempi. ”No kuule tosi vanha”, totesin, ja koko seurueemme repesi hetkeksi nauruun. Ilmeisesti monet sulhasehdokkaistanikaan eivät olleet taitaneet ymmärtää, mitä ”etsin suunnilleen itseni ikäistä” tarkoittaa. Noh, kaipa suunnilleen on suhteellinen käsitys. ”Vaikuttaa kyllä herttaiselta nuorelta naiselta, mutta minä etsin ennemmin vaikka keski-ikäistä miestä, joka voi paiskia kanssani hommia tallilla ilman, että siitä täytyy kuvata mitään tikitak-videoita”, selitin lopuksi, laskien Julin kirjeen sivummalle.
Seuraava kirje oli ensimmäinen englanniksi kirjoitettu ja taiteiltu paperiin hurjan hienoilla kaunokirjaimilla. ”Marco, 34-vuotias kilpailuselostaja Briteistä. Hei, tää on se joka juonsi Power Jumpin!” melkein kiljahdin tajutessani, että olin jo nähnyt tämän miehen livenä. Palautin äkkiä neutraalin olemukseni, kun olin melkein vahingossa mennyt innostumaan. Kohtaamisemme eivät olleet pitkiä, mutta miehen lämmin olemus palasi kyllä mieleeni. Eikä hurjan hauskassa ja asiantuntevassa juonnossa ollut Englannissa ollut mitään valittamista myöskään. ”Oma yritys valmistaa satuloita, pystyy myös ratsastamaan ja ilmeisen mielellään sitä myös tekee”, jatkoin kirjeen tutkailua, pienen hymyn nykiessä suupieliäni. ”Oho, no nyt taisi tärpätä”, Eerika intoili. ”Ei tässä mitään tärpännyt! Kunhan on sopivan ikäinen ja oikeista asioista kiinnostunut mies”, korjasin pilkettä silmäkulmassa.
Näiden kirjeiden lisäksi oli vielä muutama kirje muualta Euroopasta sekä muutama suomalainen mies. Yksi oli aivan liian vanha ja kuulosti kirjeessään hieman niljakkaalta sokerifaijalta, mutta muut olivat avoimesti hevosista kiinnostuneita, töissä käyviä aikuisia. Roopella ja Aleksilla oli molemmilla jopa omat hevoset. Yksi tanskalainen kertoi kasvattavansa tanskandoggeja ja omistikin niitä seitsemän kappaletta, ja koska en ollut kovin suuri koirien ystävä, päätin ystävällisesti vastata kieltävästi hänen kirjeeseensä. Miehen kannattaisi ehdottomasti etsiä itselleen kumppani, joka olisi intohimoisesti mukana koirakuvioissa. Halusinhan minäkin puolison, joka olisi mukana hevoskuvioissa.
Muut kielteisen vastauksen saaneet olivat Henri, Amani ja Juli. Olin ehkä turhankin tiukka ikäkriteerin suhteen, mutta toisaalta en kokenut myöskään mielenkiinnon kohteidemme kunnolla kohtaavan. Treffiviikonlopulle saapuvaksi odotin siis Suomesta Simo-Pekkaa, Roopea, Aleksia ja Leeviä sekä maailmalta Joséa ja Marcoa. Saa nähdä, mitä syksy tuo tullessaan.
TOUKOKUU 2022, kirjoittanut Sofia Kultasaari
"Aivan naurettava ajatus", ärähdin ja läimäytin satulahuoneen oven kiinni veljeni nenän edestä. Konsta kuitenkin seurasi minua sitkeästi, jatkaen loputonta monologiaan siitä, miksi minun pitäisi ehdottomasti hakea tulevalle Hevosjussille morsian -kaudelle. Leikin kuuroa ja keskityin poimimaan Pätkän varusteita käsiini, ottaen lopulta vain jännesuojat ja kuolaimettomat suitset. Tänään olisi ehdottomasti maastopäivä.
"Nyt ihan oikeasti lopetat, en minä halua mihinkään TV-ohjelmaan nolaamaan itseäni!" tiuskaisin, tunkeutuen veljeni ohitse käytävälle. "Ei siellä tarvitse itseään nolata, ei se mikään Temptation Island ole", Konsta totesi, ja turhautumiseni vain kasvoi, kun tajusin miestä naurattavan. Heitin yhden suojan käsistäni Konstaa kohti, mutta hän nappasi sen sulavasti kiinni suoraan ilmasta.
Pätkä odotteli kiltisti vesikarsinassa, katsellen ihmetellen meidän suuntaamme. "Ei mitään hätää tyttö, veljeni on vain tullut hulluksi. Ei välitetä hänestä", supisin ruunikolle, rapsuttaen sen otsaa ja mulkoillen Konstan suuntaan olkani yli. Etsin harjan käsiini ja aloin sukimaan kevätauringossa loikoillutta tammaa puhtaaksi. Valitettavasti Konsta otti itselleen myös harjan ja alkoi "auttamaan" minua toiselta puolelta. Enemmän miehellä kyllä kävi suu kuin kädet.
"Ihan vakavissaan, Sofia. Sä kuolet yksin ja katkerana tällä menolla", Konsta lopetti puheenvuoronsa hetken kuluttua. "No en tosiaan kuole. Mä kuolen hemmetin onnellisena pökertyen jonnekin hevosteni sekaan saappaat jalassa", vastasin. "Sitä paitsi", jatkoin ennen kuin Konsta ehti edes avata suutaan, "mihin väliin mä tunkisin minkäänlaista parisuhdetta? Olen naimisissa työlleni ja hevosille." Jätin toki mainitsematta, että salaa iltaisin selailin Tinderin tarjontaa. Etelä-Suomen valikoima oli kuitenkin jo niin nähty, eikä kukaan tuntunut ymmärtävän, millaista elämää minä ihan todella elin. 30 tuntia viikosta sairaalalla, loput ajasta hevosten kanssa. That’s it. Ankeaa olisi sillä miehellä, joka tähän kolmanneksi pyöräksi eksyisi.
"Just sitä varten sun pitää mennä tähän ohjelmaan mukaan, jotta löytyisi se oikea! Sellainen, joka oikein mielellään olisi mukana tässä elämän tyylissä", Konsta sanoi, katsoen minua painostavasti. "Mieti sitä ihan oikeasti, sisko", hän totesi vielä, poistuen sitten vihdoin omiin hommiinsa. Käänsin katseeni Pätkän puoleen kysyäkseni tamman näkemystä, mutta ruunikko oli nukahtanut jutustelumme aikana. Ojensin käteni kutittaakseni tamman rentona roikkuvaa alahuulta. "Olisihan se ihan kivaa, että olisi joku, jonka viereen käpertyä iltaisin nukkumaan. Ihan vielä en ole ruvennut karsinoissa nukkumaan teidän kanssanne", mutisin hiljaa.
Niin siinä sitten kävi, että Sofia nähdään syksyllä Hevosjussille morsian -ohjelmassa. Kumppaniehdokkaat saapuvat myös talliviikoille Kultasaaren Kartanon tiluksille loppukesästä, huhhuh.
LOKAKUU 2021, kirjoittanut Sofia Kultasaari
Katselin ruskaisten lehmuspuiden varjosta, kuinka Joel, Konsta ja Eerika kolmistaan ahersivat tienviitan kimpussa. Raskas terästolppa vaati kaksi henkeä pitämään sitä pystyssä sillä välin, kun Joel taituroi pienkaivinkoneella hiekkaa paikoilleen. Itse keskityin pitelemään napakasti Alvan ketjunarusta kiinni. Musta tamma oli syvästi järkyttynyt kaivinkoneen olemassaolosta ja ennen kaikkea siitä, että hänet oli täytynyt raahata oikein paraatipaikalle tätä kauhistusta ihmettelemään. ”Tekee hyvää sun psyykkeelle. Ottaisit pojista mallia”, totesin, osoittaen vapaalla kädelläni tarhojen suuntaan. Vasta vuodenikäiset orit Mörkö ja Redi seisoivat kylki kyljessä aidan toisella puolen, tapittaen kaivuria ja ihmisiä sen ympärillä korvat hörössä. Huomasi kyllä hyvin, että niistä oli tulossa kenttähevosia - kumpikaan oreista ei tuntunut ymmärtävän koko pelon käsitettä. Herkkäsieluinen Alva kyllä ymmärsi, vähän turhankin hyvin.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Joel sammutti kaivinkoneen ja hyppäsi pois sen kyydistä. Alva ei olisi millään halunnut tulla senttiäkään lähemmäs uutta tienviittaa, mutta Eerikan kanssa saimme sen yhdessä maaniteltua sopivan lähelle. ”Otetaan kuva, menkääs nyt sisaruspari siihen edustamaan!” Eerika totesi iloisesti ja tuuppi Konstan viereeni. Konsta loihti luontaisen hurmurihymynsä kasvoilleen ja laski vasemman kätensä Alvan kaulalle, saaden tamman rauhoittumaan kuin taikaiskusta. Veljeni oli vetänyt geenilotossa pidemmän korren karisman suhteen, pakko se on myöntää. Osasin minäkin silti edustaa, varsinkin näin tärkeänä päivänä.
Eerika napsi varmaan viisitoista kuvaa, ennen kuin saimme sellaisen, jossa sekä tarhan pojat että Alva katsoivat kameraan korvat hörössä. Aurinko teki juuri laskuaan kaukana merellä, kullaten syksyiset metsät ja pellot ympärillämme kauniiseen hohtoon. ”Se on virallista nyt”, totesin hymyillen, katsoen rautakylttiin kaiverrettuja kirjaimia. Konsta nappasi varoittamatta minut karhunhalaukseen. ”Hitto me ollaan systeri hyviä! Tästä tulee koko Suomen paras talli - ei, koko maailman paras!” hän ilmoitti itsevarmasti. ”Se joka kuuhun kurkottaa, katajaan kapsahtaa... Ei meistä nyt koskaan sentään maailman parhaita tule. Eikä edes Suomen, onhan täälläkin Auburn Estate ja vaikka mitä muita luksuspaikkoja”, totesin olkiani kohauttaen. Konsta pyöräytti silmiään. ”Aina niin pessimistinen”, hän murahti. ”Realistinen”, korjasin ja ojensin sitten Alvan narun Konstalle. ”Vie se taas katsomaan kanoja. Se jotenkin relaa enemmän sun kanssas”, totesin. Veljeni teki työtä käskettynä, ja Alvakin lähti mielihyvin askeltamaan pois kaivinkoneen luota. Tamma tosin hermostui uudelleen, kun se ei päässytkään risteyksessä kääntymään tallin pihaan, vaan joutui jatkamaan matkaa kanalan suuntaan. Alvan mielestähän kanat ovat siis maailmanlopun enne ja itse paholaisen kätyreitä. Mutta se on toinen tarina se, eikä liity varsinaisesti meidän tallimme avajaisiin mitenkään.
Tarinoita tästä paikasta riitti jo nyt. Olisin voinut käyttää tuntikausia kertoen siitä, miten olin pikkutyttönä pudonnut ponini selästä meren aaltoihin tai miten kartanon ullakolla aivan varmasti asui ihan oikea tonttu. Olisin voinut kertoa sodasta ja sukuni monista seikkailuista tämän maaseututontin omistajina. Voisin hyvin yksityiskohtaisesti kertoa jokaisesta hevosesta, joka oli koskaan levännyt näiden kartanotilusten suojissa. Kaikkein eniten voisin kertoa isoisästäni, joka oli sinnikkäästi pitänyt paikkaa elinkelpoisena kaikkien muiden lähdettyä. Nyt ei kuitenkaan ollut niiden kertomusten aika - nyt oli aika kääntää katse tulevaisuuteen.
”Ala tulla, Sofi. Pitää mennä vielä viimeistelemään nettisivut ja julkaista kilpailukutsut”, Eerika sanoi, herättäen minut ajatuksistani. Lähdin kävelemään punapään perässä kartanolle, luoden kuitenkin vielä viimeisen vilkaisun auringonlaskussa komeilevan kyltin puoleen. Se oli tietenkin maksanut huomattavasti enemmän kuin tavallinen tienviitta, mutta juuri nyt olin äärimmäisen iloinen siitä, että olimme hankkineet kullansävyiset kaiverrukset. ”Kultasaaren kartano” -teksti ja sen alle kaiverrettu hevosen siluetti erottuivat hopeisesta pohjasta loistokkaina. ”Kiitos, pappa. Me luvataan pitää tästä hyvää huolta”, kuiskasin tuuleen.