Redstone xx

	Kutsumanimi	Redi
	Rotu, sukupuoli	Englantilainen täysiverinen, ori
	Säkäkorkeus, väri	165 cm, punarautias ee Aa
	Syntynyt	19.08.2021 Tällä hetkellä 8-vuotias
	Kasvattaja	Rowan Park VRL-12679
	Omistaja	Sofia Kultasaari VRL-11911
	Rekisterinumero	VH21-006-0334 + #PKK4439
	Koulutustaso	Vaativa B, 130 cm, CIC2

”Älä osta punaista tammaa, osta punainen ori! Melkoisen temperamenttinen tapaus kyllä tämäkin, eikä ehkä omista sitä mateluvaihdetta”, kertoi kasvattaja ja minähän olin pelkkänä korvana. Punaiset tammat ovat aina ehdottomasti olleet kieltolistallani - montaa laadukasta sellaista olen ratsuttanut, mutta päätin jo nuorena, ettei sellaista tule ikinä omaksi. Pidän kuitenkin tulisista ja haastavista hevosista, ja olen aina ollut sitä mieltä, että aivan liian kovaa kulkeva on paljon parempi kuin yhtään liian hitaasti kulkeva. ”Eikö medium hot ja sellainen sopivan nopeasti kulkeva riittäisi?” kysyin veljeni kuunneltuaan järkeilyjäni tovin. Miestä hymyilytti, sillä hän tiesi kyllä, että olin jo päättänyt hankkia tämän täysiverisen orin uudeksi projektikseni. Onnekseni myös kasvattaja oli tyytyväinen kuullessaan, millaiseen käyttöön Redstone olisi tulossa. Sitten pitikin enää jäädä odottamaan, että kakaralla riittäisi ikä itsenäistymiseen ja emän luota lähtemiseen. On se kyllä hullua, ostaa nyt varsa pelkkien videoiden pohjalta. Mutta hullua tämä on kyllä koko hevosbisnes.

Sukuselvitys

i. Sandstorm xx, 166 cm, rt, GB KERJ-I	ii. Rainmaker xx, 164 cm, mkm, GB KERJ-I, ERJ-I	iii. Veridis Quo xx, 165 cm, rtkm, GB
		iie. Overture xx, 159 cm, m, GB
	ie. Infra-Red xx xx, 165 cm, rtkm, GB KERJ-II, ERJ-I, XLA-I, YLA1	iei. Flying Red xx, 166 cm, m, GB
		iee. Trigger Happy xx, 162 cm, rtkm, GB
e. YO Twin Flame xx, 166 cm, rt, GB	ei. Gaze Night xx, 167 cm, rn, GB	eii. Nietzsche xx, 168 cm, rn, GB
		eie. Abyss xx, 164 cm, rt, GB
	ee. My Twin xx, 165 cm, rn, GB	eei. Fresh Style xx, 166 cm, trn, GB
		eee. Bumble Ultimately xx, 165 cm, prt, GB

Syntynyt	Varsa	Emä
12.09.2024, Suomi	fwb-t. White Ruby	JB Berryboost

Kilpailukalenteri

Voittosumma: 50 000 v€

Päiväkirja

Power Jump -tekstituotosluokka, 30. heinäkuuta 2023, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Liekehtivän punainen ratsuni asteli korein askelin verryttelykentältä kohti Willow-areenaa. Minua olisi varmaan jännittänyt, jos ei olisi huvittanut niin paljon. En pystynyt kuin hymyilemään hölmösti ja pitelemään ohjaksista. Jos olisi silmät kiinni yrittänyt arvuutella, että mikähän eläin sieltä kulman takaa on tulossa, olisi äänen perusteella voinut veikata vain lohikäärmettä. Reda pöllähti kilpakentälle kylkimyyryssä, tuijottaen intensiivisesti juuri radalla olevan ratsukon suoritusta ja vilkuillen välillä vasemmalle jääneeseen yleisömereen. Se puhalteli ilmavirtaa kuuluvasti edes takaisin sieraimistaan. Olin pukenut meidät klassisesti tummansiniseen, oikein sellaiseen syvänmeren siniseen, kuin toivoen harmonisen värin hieman tasoittavan räikeää oria ja rauhoittavan sen mieltä. Reda koki tarpeelliseksi väistää kukka-asetelman kaukaa, ja annoin sen tehdä niin. Ei se niitä pelännyt. Ori vain tiesi itsekin polttavansa kaiken mihin koskee. Niin tuli tekee maan antimille. Se on luonnon laki.

Pysäytin Redan areenan pohjoispäätyyn, tulimeren vasemmalle puolelle. Este oli kuin Redaa varten tehty; sen sielusta oli muotoiltu veistos rataesteen muotoon. Ori tuntui katsovan estettä hyväksyvästi, kuin havainneena yhdenmukaisuuden itsekin. Itse katselin jo radan ensimmäistä estettä, vesipisaroita ja aallokkoa esittävää lankkuestettä. Sen raikkaus ja seesteisyys toi mieleeni viime vuoden Power Jumpin, joka oli silloinkin kilpailtu Brittein saarilla. Myös ratsuni oli ollut yhtälailla punainen silloin, vaan ei lainkaan näin liekehtivä. Päinvastoin, veljeni omistama Stormseeker, jonka kanssa voitimme viime vuoden kutsuvierasluokan, oli tyyni kuin maan matonen, sellainen hyvällä mielellä raatava työmyyrä, jota ei hetkauttanut koskaan mikään. Sellainen, joka pysähtyi täydestä laukasta vaikka ajatuksen voimalla, eikä koskaan tehnyt mitään ylimääräistä tai tuhmaa. Täysin Redan vastakohta siis. Orit olivat toisiinsa verrattuna kuin vesi ja tuli.

Kuulin lähtömerkin äänen ja kohotin käteni tervehdykseen. Heikko sadekuuro pyyhkäisi areenan ylitse, mutta pisarat tuntuivat haihtuvan ilmaan heti Redaan osuessaan. Varovainen, hento puristus punaisen orin kylkiin sai sen ampaisemaan laukkaan, joka rullasi turhankin hyvin ylämäkeen. Tuntui hetkittäin, kuin emme olisi koskeneet maata ollenkaan. Reda ei enää väistänyt kukka-asetelmia tai katsellut yleisöön. Se tiesi mitä nyt piti tehdä, eikä sillä ilmeisesti ollut aikaa odotella minua, sen verran hanakasti se tarjosi nopeinta mahdollista vauhtia. Ensimmäinen este ylittyi, ennen kuin olin edes ehtinyt ajatella askelmäärää. Reda hyppäsi aivan järjettömän korkealta. Ihan kuin se olisi pelännyt, että aaltoihin osuminen saisi tulen sammumaan.

Matka jatkui yleisön eteen, ja melkein aistin jännityksen. Joku ehkä peitti lapsensa silmät, peläten minun ja punaisen tulihevoseni kaatuvan muurin sekaan tällä vauhdilla. Reda ei kuitenkaan haparoinut ponnistaessaan muurin ylitse, eivätkä siitä seuraavat pysty ja lankku tuottaneet ongelmia. Laukkasimme kohti tuliestettä, ja Reda taisi tuntea suurta vetovoimaa liekkimeren sekaan. Pidätin oria ehkä hieman rumasti, mutta nyt minuakin jo pelotti, ettemme kääntyisi liekkien päältä enää kolmoissarjalle. Sekunnin sadasosan ajan ehdin toivoa, että valokuvaaja olisi asemissa ja ikuistasi meidät juuri tältä esteeltä. Haluaisin sen tauluksi seinälleni, joka oli omistettu kaikille elämäni merkityksellisille hevosille.

Seuraavan sekunnin päästä tulieste oli jo takana ja kolmoissarja edessä. Istuin syvälle satulaan ja yritin estää Redaa ampaisemasta sarjalle niin, ettemme mahtuisi enää jälkimmäiseen väliin. Hetken jo olin varma epäonnistumisesta, ja yleisö pidätti henkeä kanssani, kun sarjan viimeiselle osalle ponnistimme aivan liian läheltä. Mutta Reda jatkoi matkaa tulipallon lailla, eikä jäänyt murehtimaan ehkä pudonnut puomia. Seuraavat neljä estettä menivät suorastaan hurmoksessa, joskin pieni kuoleman pelko oli silti läsnä. Tuuli tuntui puhaltavan liekkiä suuremmaksi, ja Reda välkehti auringossa kääntyillessään esteeltä toiselle salaman nopeasti.

Crystal-sarja, joka oli kaiken järjen mukaan suunniteltu kahdelle laukka-askeleelle, sujui Redan mielestä vallan mainiosti vain yhdellä. Kuulin jälkimmäisen esteen yläpuomin kolahtavan, mutten ehtinyt katsoa, putosiko se kannattimiltaan. Keväistä kyntöpeltoa muistuttava muuri jo oli edessämme. Muistin uhkarohkean suunnitelmamme ja otin ilon irti Redan kääntymiskyvystä, ohjaten orin muurille tiukasti vasemmalle viettäen. Onnistuimme juuri ja juuri kaartamaan kukka-asetelman vasemmalta puolelta, vähentäen useita metrejä ja näin ollen sekunteja reitistämme viimeiselle esteelle. Tähdenlentoa esittävä pysty odotti meitä katsomon edessä kuin maaliviiva pitkän maratonin jälkeen. Ylitimme sen lennokkaasti, juuri niin kuin palavat taivaankappaleet kuuluukin ylittää. Minulta kesti useampi ympyrä saada Reda suostumaan raviin ja vielä pidempään meni saada se kävelemään asiallisesti ulos areenalta. Liekki ei ollut vieläkään sammunut, ehei, vaan ori tuntui haluavan uudelle kierrokselle. Minun oli vain kauhea hiki, ja toivoin taivaan repeävän kaatosateeseen, mutta viimeisetkin pilvet olivat lipuneet toisaalle. Aurinko ja Reda tuntuivat kilpailevan siitä, kumpi olisi kuumempi kahdesta tulikappaleesta.

Power Jump 2024, päiväkirjamerkintä, 26. heinäkuuta 2024, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Redin varmat askeleet veivät minua kohti kilpailuareenaa. Oli taas se aika vuodesta, kun yöunet menetetään ja rukoukset luetaan, vaikkei oltaisi käyty kirkossa kymmeneen vuoteen. Olimme jälleen Brittein saarilla, Stable Misangien luksustallilla. Nyt oli Power Jump, ja minä olin täällä, kolmatta kertaa elämässäni. En uskonut sitä todeksi ensimmäisellä kerralla enkä meinannut uskoa vieläkään.

Redi oli ehtinyt aikuistua vuodessa hurjan määrän. Se keskittyi paremmin, hyppäsi paremmin, laukkasi paremmin. Se ei kuitenkaan kuunnellut yhtään paremmin, ja pelkäsin viime vuoden finaalin katastrofin toistuvan. Redi oli vienyt minua kuin märkää rättiä esteeltä toiselle, potkinut raivokkaasti muutaman puomin alas, ja ponnistanut välillä niin kaukaa, että olin ollut erittäin lähellä rajua putoamista. En siis voinut väittää, että odotukset olisivat kovin korkealla. Redi kyllä hyppäisi vaikka kuuhun, mutta minun kanssani yhdessä hyppääminen vaati vielä… hiomista. No, onhan se vasta 8-vuotias. Kai särmät hioutuvat aikanaan sileiksi.

Tuttu ääni kuulutti meidät radalle. Hymy nykäisi suupieltäni ahdistuksesta huolimatta. Marcon ääni toi ihania muistoja mieleen, ja hetken tuntui kuin olisin ollut täysin turvassa, ystävien keskuudessa. Kuin nämä eivät olisi kotitreenejä kummemmat estehyppelöt.

Pilli kuitenkin soi, rikkoen pilvilinnani ja palauttaen minut elämäni haastavimpaan kilpailuun. Redi jännittyi allani, polkien hiekkaa tulisesti. Nappasin ohjista tiukasti kiinni vasemmalla kädelläni, kun kohotin oikean käteni taivaalle. Ensin tuomaritornin suuntaan, sitten aurinkoon. Kiitos papan, minä olin täällä. Ensimmäisestä ratsastustunnistani aina ensimmäiseen Power Jump -starttiini asti, ei kukaan ollut tuonut minulle niin paljon tukea ja turvaa kuin pappa. ”Pidä peukkuja, pappa”, kuiskasin tuuleen.

Pyysin ravia, mutta Redi riuhtaisi laukalle. Osasin orini metkut jo kuitenkin sen verran hyvin, että olin varannut tilaa tehdä todella pitkän alkulaukan ennen ensimmäistä estettä. Muuten reissumme päättyisi heti kättelyssä puomien sekaan, kun punainen lohikäärmeeni huristelisi kaasu pohjassa suoraan läpi. Pienen hetken ajan vauhti hirvitti. Redi meni kovaa. Aivan hemmetin kovaa. Ensimmäinen este lähestyi, ja ennen kuin huomasinkaan, se oli ylitetty reippaalla ilmavaralla.

Kuitenkin este toisensa jälkeen sieluni tuntui rauhoittuvan. Vauhti pysyi yllä, mutta mieleni pysähtyi – kuin olisin nähnyt esteet hidastettuna. Redi ei pukitellut eikä ryöstänyt. Se kyllä puski eteenpäin minkä kerkesi, mutta suostui ehdotuksiini. Se kääntyi ketterästi kuin kissa, kuin se olisi aina hypännyt näin teknisesti vaikeita ratoja, kuin se olisi tullut voittamaan kaiken.

Sukelsimme viinirypäleiden koristaman kaaren alta, ylittäen viimeisen esteen. En meinannut kuulla mitään omalta sykkeeltäni, niin kovaa korvissani soi. Yleisön huuto kantautui taustameluna korviini, kuin se olisi tullut lasin takaa. Hetki hetkeltä ääni voimistui. Tajusin yleisön hurraavan. Taputtavan, seisten. Pysähdyin ja käänsin Redin kohti tulostaulua. Marcon ääni kuului kaiuttimista miltei huutona: ”Sofia Kultasaari ja Redstone xx ovat tehneet päivän ensimmäisen nollan tältä arvoluokan radalta!”

Kasvoni repesivät holtittomaan hymyyn. Annoin Redin laukata katsomon ohitse, vilkuttaen kättäni onnesta säkenöiden yleisön suuntaan.

Power Jump 2024, päiväkirjamerkintä, 26. heinäkuuta 2024, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Meinasin pyörtyä. Tai oksentaa. Tai ehkä molempia. Rystyseni rutistivat kilpailuareenan reunaa niin kovaa, että kohta murtuisi joko sormet tai aita. Tuijotin radalla kiitäviä ratsukoita räpyttelemättä silmiäni, kyttäsin sekunteja tulostaululta ja kuuntelin Marcon tarkkaa selostusta herkeämättä. Roikuin kynsin ja hampain edelleen kiinni ykkössijassa, PJ-arvoluokan ykkössijassa, kiitos maailman uskomattomimman Redin. Ratsukko toisensa jälkeen kerrytti virhepisteitä, yksittäisistä puomeista hurjiin kieltoihin. Meillä oli ainut nolla tulos. Ainut. Nolla. Redi, mitä teitkään. Jännittämistä oli kuitenkin vielä edessä enemmän kuin sydämeni ehkä kestäisi.

Radalle lähti ratsukko numero 44, Vladimir Kozlov ja American Inferno, kun Rosabella saapui luokseni aidan reunalle. ”Eerika jäi kävelyttämään Rediä. Tyyppi on ihan tohkeissaan vieläkin, ja kinuaa minkä kerkeää tammojen perään”, nainen totesi naurahtaen. Nyökyttelin tyytyväisenä, hyvä että orissa riitti vielä liikettä. Tällä menolla pääsisimme palkintojen jakoon, mutta minkälaiset palkinnot yllämme, se jäisi nähtäväksi. Uppouduimme Rosan kanssa syvälliseen rata-analyysiin, päätyen siihen lopputulokseen, että rata oli ollut paras koskaan tekemämme, emmekä olisi missään enää voineet parantaa. Nyt puhuttiin enää sekuntipelistä.

Sydämeni hyppäsi kurkkuuni, kun yleisö repesi suosion osoituksiin. Säikähtäneenä käänsin katseeni tulostauluun. Amerikkalainen Iliana De La Rosa oli juuri laskeutunut viimeiseen esteen yli, vieläpä Misangien kasvatilla… Katseeni lukkiutui tulostaululle. Perkele. Perkele, perkele, perkele, perkele. En voinut mitään alkukantaiselle raivolle ja pettymykselle, joka hetkessä pyyhkäisi ylitseni. Puhdas rata, nopeampi kuin meidän, puolellatoista sekunnilla. Puolitoista sekuntia nopeammin, ja olisin ollut edelleen ykkössijalla.

Pääni painui pettymyksen voimasta. Rosa kokeneena kilparatsastajana osasi olla hiljaa eikä sanonut mitään saati yrittänyt halata. Ystäväni tunsi minut, ja tiesi että tarvitsin nyt hetken. Tunsin katkeran kyyneleen vierähtävän poskelleni ja pyyhkäisin sen hätäisesti pois. Ei olisi reilua Rediä kohtaan alkaa tässä nyt huutoitkemään. Ori oli antanut kaikkensa ja enemmänkin. Tällaista se kilpaurheilu on, joskus voitto karkaa käsistä sekunnin sadasosissa. Puolessatoista sekunnissa.

Ainakin viisi ratsukkoa suoritti ratansa loppuun, ennen kuin nostin katseeni takaisin areenalle. Olimme edelleen kokonaistulosten toisella sijalla. Ratsukko toisensa jälkeen suoritti ratansa, eikä kukaan ohittanut Ilianaa. Eikä minua. Vuosikausia kilpailleet hevoset kovan luokan ammattilaisten kanssa eivät ohittaneet meitä. Alex Kristensen, Melodi Misang, Zephyrine Wright, Billy Center, Alexander Rosengård… Allaan kalliit, kiiltävät kilparatsut. He eivät ohittaneet meitä. Sekunnit ja minuutit kuluivat, mutta kukaan heistä ei ollut nopeampi kuin minä ja Redi. Pieni tyttö Hangosta ja punainen lohikäärme.

Minua alkoi pikkuhiljaa hymyilyttää, vaikka samaistuin liiankin vahvasti Alex Kristensenin kasvoilta paistavaan tunteeseen, kun hän ei tänäkään vuonna saanut napattua matkaansa kultaa, useammasta startista huolimatta. Pettymys ei hälvennyt minnekään, mutta lopulta viimeisten ratsukoiden aikaan, kun tajusin satavarmasti sijoittuneeni, uusi itku purskahti kasvoilleni. Sanomatta mitään Rosalle pinkaisin juoksussa kohti odotusaluetta, jolla Eerika oletettavasti Redin kanssa seisoisi, Marcon ääneen kutsuessa taustalla minua palkintojenjakoon.

Pyyhin kyyneleitä punaisen orini kaulaan haliessani sitä kuin kauan kadoksissa ollutta veljeä. Yritin sopertaa jotain, kenties kiitoksen ja ylpeyden sanoja, mutta ulos kuului vain epämääräistä mongerrusta. Olin aivan transsissa, kun Eerika punttasi minut takaisin Redin kyytiin. Itkin koko palkintojenjaon, enkä jaksanut edes hävetä. Pitelin vain kaksin käsin kiinni ohjaksista ja yritin saada Redin pysymään sen verran paikoillaan, että kuvat saataisiin otettua ja ettei se liiskaisi toimihenkilöitä saati varsinkaan kilpailunjohtajaa, joka yritti ripustaa upeaa ruusuketta sen suitsiin. Toinen sija Power Jumpin arvoluokassa tuntui suloisessa katkeruudessaan niin tajuttoman hyvältä, että oloni tuntui pelottavan euforiselta.

Ilianan ja Cassenovan saadessa voittopokaalinsa, taputin räikeästi muiden mukana. Redi mulkoili sivullaan seisovaa ruunikkoa tammaa, kuin se olisi tiennyt kuka sen palkintorahat ja porkkanat vei. ”Ensi vuonna sitten, poika”, supisin Redille rapsutellen sen harjan juurta. Muutamaa sekuntia myöhemmin viiletimme kunniakierroksella, ruusukkeemme lensi katsomoon asti ja minä melkein sen perässä, kun Redi yritti selvästi ohittaa voittajaratsukon keinolla millä hyvänsä. Selvisin onneksi hengissä alas asti, ja sain jopa Redin kävelemään huoltoalueelle ravin sijasta. Eerika tarjoutui hoitamaan Redin pois, mutta pyysin saada hetken omaa rauhaa orini kanssa.

~~~~

”Täällähän sinä olet!” Tuttu ääni sai minut säpsähtämään. Käännähdin niin vauhdilla ympäri harjapakin päällä istuessani, että meinasin kaatua nurmikolle, mutta korjasin tasapainoni viime sekunnilla. Marco seisoi muutaman metrin päässä hymyillen lempeästi, ja suoristauduin hätäisesti jaloilleni. Redi ei vaivautunut lopettamaan ruohon nyhtämistä. ”Kertakaikkisen upea ratsastus. Harmi, ettet voittanut”, mies sanoi lyhyen tuijotuskilpailumme jälkeen. Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla, ja lopulta sopersin ulos vain epämääräisen ynähdyksen, joka ehkä yritti olla ’niin’. Poskiani kuumotti yhtäkkiä kauheasti.

”Viime kerrasta onkin jo aikaa”, totesin lopulta, hymyillen varoen Marcon suuntaan. Viime kerrasta oli itseasiassa kuukausia, ja sekin oli ollut vain lyhyt törmääminen toisissa kilpailuissa jossain päin Eurooppaa. Kunnolla olimme viettäneet aikaa keskenämme viimeksi viime kesänä Hangossa. Siitä oli jo ikuisuus, ja vaikka olimme viestitelleet, olin salaa ehtinyt surra välimatkaamme. Kaipasin välillä yhteistä kesäämme Hevosjussille morsian -ohjelman kuvauksista. Rantasaunaa, veneilyä saaristossa, yhteisiä ratsastusretkiä mäntymetsissä ja hyviä nauruja laukkabaanojen yhteydessä. Hetken olin jo ehtinyt luulla, että tässä on nyt sitä jotain. Mutta minä olin suurimman osan vuodesta jumissa Hangossa, ja Marcon kansainvälinen työ vei hänet pois luotani ennen kuin olin ehtinyt lopullisesti päättää, oliko hän nyt unelmieni morsian. Tai siis sulhanen. Koko asia oli jäänyt kesken ja se vaivasi minua suunnattomasti.

Marco oli juuri sanomassa jotain, kun hetken mielijohteesta täräytin ilmoille mieltäni polttaneen kysymyksen: ”Menemmekö me vielä joskus treffeille?”. Marco seisoi hetken yllätetyn oloisena paikoillaan. ”Mi amor, luulin jo että joutuisin anelemaan, että saisin vielä uuden mahdollisuuden! Tai ehkä pelkäsin, että joku on jo vienyt sydämesi – kosijoita on varmasti jonoksi asti, varsinkin tämän päiväisen menestyksen jälkeen!” mies totesi, selvästi oikeasti hieman yllättyneenä. Tuskinpa voin syyttää häntä. Ulkokuoreni saattoi joskus olla… vaikeasti tulkittava.

Seisoimme hetken hiljaisuudessa. ”Niin tuota, minun pitää vielä Redi vielä yöpuulle. Saatan vähän myöhästyä jatkoilta”, vilkaisin kelloa, ovet olivat jo virallisesti auenneet, ”mutta nähdään siellä?” totesin, kohottaen äänenpainoni kysymykseen. ”Varaan meille yhteisen pöydän”, Marco vastasi hymyillen leveästi. Nyökkäsin, ja juuri kun meinasin kääntyä Redin puoleen, tunsin orin voimakkaan pään iskeytyvän lapojeni väliin. Horjahdin holtittomasti eteenpäin, naama edellä kohti nurmikkoa, mutta Marco nappasi minusta kiinni vahvoilla käsivarsillaan. Meinasin tukehtua siihen paikkaan, kiroen ja kiittäen punaista lohikäärmettäni yhtä aikaa. Silmämme lukkiutuivat toisiinsa, ja hetkeen en pystynyt hengittämään. Marco vetäisi minut pystyyn, sulki minut halaukseen ja painoi suudelman poskelleni. Jalat meinasivat pettää alta, ja jäin hatarasti seisomaan paikoilleni, kun mies poistui Misangien kartanon suuntaan.

Hetken paikoillani seistyäni käännyin Redin suuntaan. ”Taidat olla tyytyväinen päivän saavutuksiin”, myhäilin hymyillen. Raudikko katsoi minua viattomana.

Päiväkirjamerkintä, 18. elokuuta 2024, kirjoittanut Sofia Kultasaari

Power Jumpin jälkeen olin yrittänyt parhaan kykyni mukaan pitää hevoset lomalla. Redi ei kuitenkaan ollut erityisemmin lomaileva persoona, ja jo kolmantena laidunpäivänä se oli laittanut aidan matalaksi ja johdattanut parhaan kaverinsa Mörön karkureissulle merenrantaan. Kuin ihmeen kaupalla selvisimme vain yhdellä irtokengällä ja muutamalla naarmulla siitäkin episodista, ja muutaman tunnin sekoilun jälkeen orikaksikko saatiin palautettua tallille. Päätin suosiolla pitää Redin edes jonkinlaisella liikunnalla koko elokuun ajan, vaikka alun perin oli suunnitelmissa ollut täydellinen lepoloma, ennen kauden viimeistä pidempää kilpailureissua. Punainen lohikäärme tuntui olevan tähän vain tyytyväinen, ja se kuljetti minua ihmeen kuuliaisesti treenistä toiseen. Käytiin me elokuun ensimmäisenä viikonloppuna Pohjanmaalla vähän esiintymässä kouluaitojenkin sisällä Komia Dressagessa, mutta siitä ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa - Redi suoritti radan mutta kuuliaisuus oli muisto vain.

Kesäkauden viimeisenä kilpailureissuna meillä olisi tosiaan edessä matka Ruotsin kautta Hollantiin ja vielä Ruotsin kautta takaisin, pitäen sisällään kolme kilpailua: Mångata Gård, Harmony Champions ja Solgården Slott. Tällä kertaa olin päättänyt myös tarjota ulkopuolisille mahdollisuuden päästä kilpailureissuun mukaan Kultasaaren kokeneen tiimin kanssa. Ja tavoitteena toki olisi tehdä niin jatkossakin, jos tämä reissu menisi hyvin eikä kukaan saisi sen suurempia traumoja. Olin itsekin aikanaan saanut reissata ammattilaisten kanssa, imien oppia ja kokemusta kuin pesusieni, ja halusin nyt tarjota saman mahdollisuuden myös muille. Meidän rekat buukattiin täyteen muutamassa päivässä, ja elokuun alkupuolisko menikin sitten reissuun valmistautuessa ja reittisuunnitelmaa viimeistellessä.

Konsta jaksoi toistuvasti vinoilla siitä, että olin kehdannut vaatia mukaan lähteviltä ulkopuolisilta ratsukoilta nuhteetonta matkustuskäyttäytymistä sekä asiallista suhtautumista vieraisiin hevosiin. Koko kylä kyllä tiesi, että jos joku siellä rekassa sikailee, niin se on meidän Redi. Olin kyllä henkisesti varautunut siihen, että jos punainen lohikäärme laittaa show'n pystyyn heti kotipihassa lähtöpäivänä, niin palautan sen talliin ja lähden ilman... Turvaratkaisuna Redi matkustaisi rekassa keulapaikalla, vierellään tutut kaverit. Taro ja Manu osaisivat matkustaa myös vieraiden orien kanssa, joten Redi saisi luvan jäädä seinän ja Mörön väliin. Ensimmäiset pari päivää todennäköisesti menisivät Redin mesoamiseen, mutta halusin vahvasti uskoa siihen, että matkan jatkuessa se malttaisi keskittyä myös muun muassa syömiseen ja nukkumiseen. Itse kilpailusuoritusten sujuminen olisikin sitten pelkkää plussaa.

REDSTONE XX ON VIRTUAALIHEVONEN