KRJ-tarinakilpailut 16.1.2022

Tervetuloa kilpailemaan kouluratsastuksessa Kultasaaren kartanon (KULT4117) tiluksille sunnuntaina 16. tammikuuta klo 10:00 alkaen. Kilpailualue sijaitsee Täktomintien varressa noin kahdeksan kilometrin päässä Hangon keskustasta. Parkkialue löytyy yleisimmistä karttapalveluista osoitteella Kultasaarentie 14. Kilpailut järjestetään lämmitetyssä maneesissa. Verryttely tapahtuu maneesin päätyyn rajatulla alueella, mutta myös ulkona lumisella areenakentällä ratsastaminen on sallitua. Lisäksi karttaan merkityllä hiekkarannalla saa kävellä hevosten kanssa. Kilpailukanslia löytyy tallirakennuksen vintiltä, jonne pääsee sairastarhojen viereltä nousevaa ramppia pitkin. Lähtömaksu on 20 v€/ratsukko/luokka. Kultasaaren majatalon ravintola palvelee koko päivän.

Kilpailut ovat Kouluratsastusjaoksen alaiset tarinakilpailut. Kilpailut tuomaroi GP-tason kouluratsastaja Karina Kultasaari (VRL-11911) ja tulokset ratkeavat tuotosten perusteella. Jokainen osallistuja saa tuotoksestaan myös sanallisen kommentin. Kilpailuiden vastuuhenkilö on Sonja (VRL-11911, sonjavirtuaali@gmail.com)

Viimeinen ilmoittautumispäivä on perjantaina 14. tammikuuta 2022.

Rajoitukset

- Kilpailut ovat avoimet kaikille
- Ratsastajan VRL-tunnus ja hevosen VH-tunnus ovat pakollisia
- Yhteen luokkaan otetaan 30 osallistujaa
- Yksi ratsastaja saa tuoda yhteen luokkaan 3 hevosta
- Yksi hevonen voi osallistua korkeintaan kahteen luokkaan
- Yksi hevonen voi osallistua vain kerran yhteen luokkaan
- Jokaisessa luokassa saa itse valita tason väliltä Helppo D - Grand Prix
- Kilpailut tuomaroidaan järjestäjän toimesta tuotosten perusteella

Osallistuminen

Mailitse osoitteeseen sonjavirtuaali@gmail.com otsikolla KRJ-TARINA1 muodossa:
Luokka nro (rivinvaihto)
Ratsastaja (VRL-tunnus) - Hevonen VH-tunnus (taso)
Tuotos

Käytäthän ilmoittautumisessa hevosen virallista nimeä. Ratsastajan saa ilmoittaa nimimerkillä tai hahmon etu- ja sukunimellä. Ilmoita ratsukon taso lyhenteellä, esim. HeA tai GP. Luokan 3 kuvatuotos tulee ladata jollekin omalle alustalle ja linkittää sieltä osallistumiseen. Mikäli et halua tuotoksestasi sanallista kommenttia, muistathan mainita siitä ilmoittautumisen yhteydessä.

Luokat & palkinnot

Luokka 1. Ahkeruus kovan onnen voittaa - 05/30
Tässä luokassa tarinaan on tavoitteena sisällyttää niin monta sananlaskua kuin mahdollista! Tarina voi sijoittua aikaan ennen kilpailuja, kilpailupäivään tai kilpailujen jälkeiseen elämään, kunhan kilpailut linkittyvät edes mainitsemisen verran kertomukseen. Arvostelussa pääpaino on siinä, kuinka sulavasti sanonnat istuvat tarinaan mukaan. Ovatko ne irrallisia heittoja tai tungettu väen vängällä peräjälkeen, vai vievätkö ne kertomusta taidokkaasti eteenpäin? Sanonnat lasketaan myös määrällisesti, joten kahden muuten tasavahvuisen tekstin sijoituksen ratkaisee sanontojen lukumäärä. Teksti tulee kirjoittaa suomeksi, mutta puherepliikit saa halutessaan kirjoittaa englanniksi. Tällöin myös englanninkieliset sanonnat hyväksytään mukaan! Muita kieliä ei hyväksytä järjestäjän kielitaidon puutteiden takia. Tarinan pituudelle ei ole erillistä ohjetta eikä pituus ole ratkaiseva tekijä, mutta ymmärrettävästi kovin lyhyeen tekstiin ei montaa sanontaa luontevasti mahdu. Ei hullulla huolta ole eikä ketulta keinot lopu, onnea matkaan!

Luokka 2. Yllättäviä kohtaamisia (tekstiarvostelu) - 02/30
Tässä luokassa ratsukko suuntaa jossain vaiheessa kilpailupäivää karttaan merkitylle hiekkarannalle kävelemään. Pakkanen lähentelee -15 astetta ja merenranta on jo jäätynyt, enää kaukana ulapalla näkyy avointa merta. Taivas on pilvetön; mikäli tarina sijoittuu valoisan aikaan, paistaa aurinko, ja puolestaan ilta-aikaan taivaalle syttyy ensimmäisiä kirkkaita tähtiä. Sinä ja ratsusi kohtaatte rannalla jonkun ja/tai jotakin. Mitä/kenet kohtasitte? Kuvaile kohtaamisen luomaa tunnelmaa; oliko se surullinen, pelottava, iloinen vai kentis jotain muuta. Arvostelussa huomioidaan erityisesti kirjoittajan taito välittää tekstillään tunteita SEKÄ ympäristön ja kohdatun kohteen kuvailun yksityiskohtaisuus. Arvostelussa huomioidaan myös oikeinkirjoitus ja selkeys, pituus ei ole ratkaiseva tekijä.

Luokka 3. Yllättäviä kohtaamisia (kuva-arvostelu) - 05/30
Tämän luokan tehtävänanto on sama kuin luokassa kaksi, mutta tuotoksena palautetaan vapaamuotoinen KUVA. Ratsukko suuntaa jossain vaiheessa kilpailupäivää karttaan merkitylle hiekkarannalle kävelemään. Pakkanen lähentelee -15 astetta ja merenranta on jo jäätynyt, enää kaukana ulapalla näkyy avointa merta. Taivas on pilvetön; mikäli tarina sijoittuu valoisan aikaan, paistaa aurinko, ja puolestaan ilta-aikaan taivaalle syttyy ensimmäisiä kirkkaita tähtiä. Sinä ja ratsusi kohtaatte rannalla jonkun ja/tai jotakin. Mitä/kenet kohtasitte? Kuvaile tekemälläsi kuvalla kohtaamisen luomaa tunnelmaa; oliko se surullinen, pelottava, iloinen vai kentis jotain muuta. Arvostelussa huomioidaan ensisijaisesti, miten hyvin kuvalla on onnistuttu välittämään valittu tunnelma. Kahden muuten tasalaatuisen kuvan välillä sijoitus ratkaistaan katsomalla kuvan yksityiskohtia; kuinka tarkasti kohdattu asia, tausta tai ratsukon varustus on piirretty, tai onko piirrokseen ujutettu jotain muita ylimääräisiä yksityiskohtia.

Kaikki sijoittuneet saavat matkaansa ruusukkeen. Jokaisesta tuotoksesta kirjoitetaan myös sanallinen arvio, johon pyritään mahdollisuuksien mukaan sisällyttämään parhaiden kohtien esiin tuomisen lisäksi myös kehitysideoita. Mikäli et tahdo sanallista kommenttia, mainitsethan siitä ilmoittautumisen yhteydessä.

Tulokset

Luokka 1.

Tämän luokan tarinat olivat tasoltaan hyvin tasaväkisiä, ja oli todella haastavaa laittaa näitä paremmuusjärjestykseen. Sananlaskuja oli hyödynnetty kekseliäästi kaikissa teksteissä. Tarinat löytyvät tämän sivun alareunasta tulosten jälkeen.

1. Christine Nilsson (VRL-03335) - Sjöbackas Eryr Aur VH14-022-0011 (HeA)
Tämä kertomus voitti sekä sanontojen lukumäärällä (21!) että sujuvuudellaan. Muutenkin hyvän kerronnan lisäksi sanonnat toivat tähän tarinaan ihanan humoristisen sävyn ja toivat ratsun persoonan hienolla tavalla esille.

2. Hanne Taivalvaara (VRL-03518) - Viehättävän Ritari VH14-018-0343 (VaB)
Tähän kertomukseen oli minun laskujeni mukaan mahdutettu yhteensä huimat 17 sanontaa! Mikä parasta, ne istuivat tarinaan hyvin ja tuntuivat luonnollisilta lisäyksiltä juonen kehityksen kannalta.

3. Thomas Sund (VRL-03335) - Oldfinion Manuel VH18-013-0066 (HeA)
Tässä kertomuksessa oli tajuttomat 20 sananlaskua, vau! Suurin osa niistä istui kertomukseen todella hyvin, mutta muutamassa kohdassa sanonnat tuntuivat hieman turhan luetelluilta. Sanonnat kuitenkin veivät tarinaa koko ajan taiteellisesti eteenpäin. Teksti oli kappalejakojen osalta hyvin rytmitetty ja kirjoitusasultaan lähes virheetöntä.

4. Chao (VRL-02415) - Akronia VH20-102-0032 (HeC)
Tästä kertomuksesta laskin yhteensä 11 sanontaa. Ripottelemalla sanonnat hahmojen puheiden sekaan tarinaan muodostui jopa jonkinlaista runollisuutta, ja mitä pidemmälle lukemisessa pääsi, sitä enemmän kertomus tuntui Shakespearen aikakauden kerronnalta. Jatkossa kiinnittäisin huomiota puherepliikkien jälkeiseen pilkutukseen, jotta repliikit istuvat muuhun tekstiin sulavammin (esim. "Hei", mutisin vastaukseni. = ei pistettä puheen perässä, pilkku heittomerkkien ulkopuolelle, pieni alkukirjain seuraavaan sanaan).

5. Meri Pohjanheimo (VRL-03518) - Jukolan Pikkulokki VH14-018-0899 (HeB)
Tästä kertomuksesta laskin yhteensä yhdeksän sanontaa. Kaikki sanonnat istuivat tarinaan todella sulavasti ja kuljettivat tarinaa eteenpäin, juuri niin kuin tehtävänannossa oli toivottukin! Pienenä kehitysideana (joskin mielipidekysymyksenä) kehottaisin kiinnittämään erityishuomiota kappalejakoihin, joilloin tekstiä saisi rytmitettyä aivan uudella tavalla.

Luokka 2.

Tarinat tällä sivulla tulosten jälkeen.

1. Gillianne Waves (VRL-02207) - Mozaic v.d. Zelos VH16-048-0005 (Int I)
Lukiessa tarinaa tuli suorastaan kylmiä väreitä. Kertomus oli hienolla tavalla hieman runollinen ja kaikessa kauneudessaan samanaikaisesti sekä haikea että hieman toiveikas. Vaikka kevät on vielä kaukana, se on kuitenkin varmasti tulossa.

2. Hanne Taivalvaara (VRL-03518) - Roscoff Pianoman VH16-027-0013 (VaB)
Tarina oli kaikessa yksinkertaisuudessaan todella onnistunut ja hyvin kirjoitettu. Hevosen jännitymisreaktion kuvailu oli erityisen onnistunut ja välitti hienosti rennon tunnelman muuttumisen yllättäen kireäksi. Onneksi vaara ei sitten lopulta ollut kettua suurempi! Myös tässä tekstissä kehottaisin kiinnittämään huomiota kappalejakoihin.

Luokka 3.

Te taiteilijat ette todellakaan tehneet tämän luokan arvionnista helppoa! Teokset olivat kaikki tunnelmallisia ja suurella tarkkuudella toteutettuja. Vaikka alkuperäinen ajatus oli kirjoittaa kaikille myös rakentavaa palautetta, niin tällä kertaa taitaa käydä niin, etteivät omat aivoni keksi lainkaan mainitsemisen arvoisia kehityskohtia. Suuret kiitokset kaikille kuvaluokkaan osallistuneille, olen todella otettu osallistujien määrästä! Järjestykseen laittaminen oli äärimmäisen vaikeaa, sillä kaikki olisivat tavalla tai toisella ansainneet oman henkilökohtaisen kunniamaininnan!

1. Aifric Flockhart (VRL-14859) - K. O. SuperShook VH21-102-0039 (HeB) - KUVA
Tämä kuvat veti minut ensimmäisellä kerralla tyystin sanattomaksi. Pidän siitä, miten kuvaan on sekoittunut sekä jännitystä että uteliasuudesta, mikä näkyy niin ahman kuin hevosen katseissa olemuksessa. Tausta on kauniisti ja yksityiskohtaisesti toteutettu, ja kokonaisuuden viimeistelee tuulessa liehuvat jouhet ja hiukset.

2. Nikolai Karevaara (VRL-13876) - Gospodin Golovolomka VH15-097-0006 (VaB) - KUVA
Kuvassa vallitsee syvä rauha, joka välittyy tänne ruudun toiselle puolelle asti. Hevosella on levollinen ilme, ja kettu on todella upeasti toteutettu. Pidän erityisesti siitä, miten auringonlasku jakaa tavallaan kuvan kahtia - itselle tulee siitä sellainen olo, että tässä on hetkellinen kahden maailman kohtaaminen ilman huolta huomisesta. Kokonaisuutena kuva on yksinkertaisesti äärettömän kaunis.

3. Kioja (VRL-13006) - Rosegarden's Jupiter VH18-029-0143 (VaB) - KUVA
Tästä kuvasta todellakin välittyy pelko ja yllättyminen äärimmäisen hyvin. Hevosen tarve poistua paikalta on käsin kosketeltavissa. Aave ja kuvan kauttaaltaan jäänsininen värimaailma on todella kauniisti toteutettu. Kuva jättää kaipaamaan lisää tarinaa - kuka on tämä neito ja ketä hän odottaa?

4. Unna Vallanvaara (VRL-14956) - JB Crimson King VH17-031-0608 (HeD) - KUVA
Kuvan utuinen toteutustapa on todella kaunis ja erottuu edukseen muista teoksista. Hevosen pako-asento on erinomaisesti onnistunut, ja peuran toteutus on kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin kaunis. Taivaanrannan kerroksittaiset sävynvaihtelut tuovat taustaan hienosti eloa. Erityiskiitosta ratsukon tarkasti piirretyille varusteille!

5. Sirkka Koivula (VRL-07127) - Theodora Sheen VH13-031-0406 (GP) - KUVA

Tarinat

Luokka 1. Gillianne Waves (VRL-02207) - Mozaic v.d. Zelos VH16-048-0005 (Int I)

Jäätä ja merta.

Gillian nyki paksua tuubihuivia nenän yli. Hengitys huurusi silmälasien pinnat valkoisiksi ja niiden läpi oli vaikea nähdä, mutta kaikki oli niin valkeaa muutenkin, että tokkopa se teki suurtakaan eroa.

Zelda pysähtyi rauhallisesti vieraan meren rantaan ja nosti päätään haistellakseen ilmaa. Vieraan meren, niin. Vaikka kaikki maapallon vesi oli kyllä kytköksissä toisiinsa, yhteydessä. Ehkä vain eri muodossa käyden transformaation kehää läpi geysiren kuumasta vesihöyrystä viidakoihin ukkospilvien mukana sataviin rankkasateisiin, maanalaisiin pohjavesiin, jokiin ja järviin, lumeen ja jääksi, kuten tälläkin rannalla. Gillian nosti lasit silmiltään, pyyhki niitä ja asetti takaisin. Hämärä oli laskeutumassa. Saaren takana näkyi maalauksellinen vaaleanpunertava raita; pään päällä katto oli viehkeän lila. Hyvin kaunis ilta. Tästä saisi hienon taulun.

Zelda oli huomannut kauempana rannasta jotakin – jotakin jonkin matkan päässä jäällä. Gilliankin huomasi sen nyt, kun oli saanut usvan pois laseistaan. Siellä oli selvästi jokin… möykky.

Gillian ratsasti lähemmäs aivan kiinni rantaviivaan ja jalkautui. Zelda jäi odottamaan, kun Gillian kokeili varovasti jääkerrosta. Se tuntui vankalta. Hän lähti hitaasti hivuttautumaan lähemmäs – vain sen verran, että näkisi, mikä kohde oli.

Inhottava kumahdus löi vatsassa, kun hän äkkiä käsitti jäällä lojuvan ketunraadon. Se makasi pitkin pituuttaan, suorana, jalat hiukan koukussa kuin olisi ollut kyljellään juoksemassa. Silmät olivat kiinni. Se ei näyttänyt erityisen vahingoittuneelta, mutta turkki oudon tummalta, minkä vuoksi Gillian ei ollut ensin ymmärtänyt sitä ketuksi. Ehkä se oli pudonnut veteen, raahautunut takaisin jäälle ja voimansa loppuneet tähän?

Gillian polvistui. Ketun suu oli auki, raollaan. Tummanpunertava turkki oli hileinen ja sen koko olemus jäykän näköinen. Jäätynyt.

Vesi oli luonnonelementeistä ihmeellisin. Se oli itse elämän ja kuoleman sykli, syntymä… ja joskus myös kuolema.

Hitaasti, Gillian nousi taas seisomaan ja pyyhkäisi kasvojaan kaulahuiviin. Kevääseen oli vielä aikaa.

Luokka 1. Hanne Taivalvaara (VRL-03518) - Roscoff Pianoman VH16-027-0013 (VaB)

Meri ei ollut vinoillut kannustaessaan minua verryttelykentällä Ritarin suorituksen jälkeen. Pate antoi tosiaan parastaan tänään. Rohkeasti voisin jopa todeta, että kilpailusuoritus Paten kanssa toimi suorastaan palautteluna Ritarin tarjoileman lihaskuntotreenin jäljiltä. Hyvillä mielin heitin viltin ponin selkään maneesin edustalla Merin pidellessä sitä ja tarjoilin oriille vieläpä pienen porkkanapalkinnon taskustani.
“Käyn vielä kävelyttämässä tän tuolla rannalla. Saadaan molemmat vähän mindfullnessia päivän jäljiltä. Käydään sitten testaamassa se ravintola”, sanoin Merille, joka ojensi minulle Paten ohjat.
“Selvä juttu, mä menen sillä välin katsomaan, että Lokilla ja Ritarilla on kaikki ookoo tallissa”, Meri vastasi ja suuntasi kohti Kultasaaren jyhkeää vaaleankeltaista tallirakennusta.

Ori käveli rauhallisesti vierelläni silloin tällöin pärskähtäen, kun johdattelin meidät maneesin kulmalta pihattorakennuksen ohi kohti rantaa, joka meille kilpailijoille oli osoitettu kävelytyspaikaksi ennen ja jälkeen suorituksen. Yksi ratsukko tuli meitä vastaan heti pihatolla, olivat juuri menossa odottamaan omaa suoritustaan. Pate meinasi kiinnostua suurehkosta punarautiaasta puoliveriruunasta vähän liikaakin, mutta pidin sen napakasti otteessani ohittaessamme ratsukon. Toivotin samalla ratsastajalle onnea kilpailuun. Muita rannalla ei sitten ollutkaan. Hiljaisuuden rikkoivat vain minun ja Paten jäätyneessä rantahiekassa rahisevat askeleet. Pakkanen kiristyi ja laskeutuva pimeys paljasti alkuillan ensimmäiset tähdet. Yhtäkkiä jäätyneeltä mereltä kantautui ikään kuin kolahdus tai jyrähdys. Jossain lähistöllä täytyi olla satama. Tai olisiko ääni kuulunut laivaväyliä auki pitävästä jäänmurtajasta? Patekin höristi korviaan, mutta jatkoi kuitenkin kävelyä vierelläni. Rapsutin sitä hajamielisesti harjan alta. Yhtäkkiä Pate valpastui tosissaan ja pysähtyi nostaen päätään. Oriin pienet korvat sojottivat pystyssä kuin antennit ja silmät ja sieraimet laajenivat lautasiksi. Käteni lepäsi yhä pienen hevosen kaulalla ja tunsin kuinka lihakset jännittyivät kämmeneni alla. Pate tuijotti katse värähtämättä jäälle.
“Nooooh, mikäs siellä on? Soojaah…”, puhelin ponille rauhoittelevasti yrittäen itsekin paikantaa yhtäkkisen reaktion aiheuttajaa.
Vihdoin erotin pienen tumman hahmon, joka sipsutti mereltä suoraan meitä kohti. Pate korskahti voimakkaasti ja ääni jäi kaikumaan tyhjän rannan hiljaisuuteen. Hahmo seisahtui, tuijotti meitä lyhyen hetken ja vaihtoi sitten kulkusuuntaansa. Sipsutus vaihtui laukaksi, otus suuntasi nyt jäätä pitkin rantaviivan suuntaisesti edellemme. Kuun kelmeässä valossa erotin häivähdyksen punaista ja kirkkaan valkoisen hännänpään.
“Kettu”, huokaisin.
Sopivan välimatkan päästä repolainen koukkasi rannalle ja suorinta tietä rantaa reunustavaan metsikköön. Paten olemus rauhoittui selvästi. Se laski päänsä ja päästi pitkän pärskähdyksen.
“Eiköhän meidän iltakävely ollut nyt tässä. Mindfullnessia kerrakseen!” totesin Patelle hymyillen.

Luokka 2. Christine Nilsson (VRL-03335) - Sjöbackas Eryr Aur VH14-022-0011 (HeA)

“Seuraavana vuorossa Christine Nilsson ja Sjöbackas Eryr Aur, valmistautuu…” Kultasaaren Kartanon maneesin kaiuttimista kajahti kuulutus.
”Hullulla on halvat huvit” Chrisse irvisteli itsekseen valmistautuessaan ohjaamaan Rolle-ponia kohti radan sisääntuloa.

Ratsukon ei edes pitänyt olla täällä, mutta Chrissen työnantaja oli saanut maaniteltua vastahakoisen naisen kisamatkalle hoitajaksi. Pyhätyöllä ei ollut ennenkään siunausta, mutta nyt apu kelpasi.

“Luoja armahtaa, minä en” Thomas oli katsahtanut tiukasti serkkuunsa, kun muita potentiaalisia avustajia ei enää ollut jäljellä.
”Sillä ehdolla, että palkka juoksee, minä en”

Christine lähti lopulta matkaan mukaan myös omalla ratsulla, vaikka Rollen kanssa oli viime aikoina rapatessa roiskunut oikein huolella. Naisella oli kuitenkin mentaliteetti, että “ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan”, joten ehkä pienemmän profiilin kilpailuissa olisi helpompi päästä suorituksen pilaavista ennakko-odotuksista ja sähläämisestä eroon. Kerta se olisi ensimmäinenkin.

"Anteeksi pyydän tällä kertaa, mutta tapojani en paranna" tuntui olevan liukkaan luikun ponin motto, sillä kerta toisensa jälkeen Chrisse lähti toiveikkaana kisamatkalle ja palasi suu mutrussa kotiin arvostelupaperi täynnä punakynää. Ei haitanut hevosta, vaikka miestä morkattiin ja tuskin Rolle edes kuunteli, sillä orilla oli 99 % ajasta korvat vain koristeena. Se oli kyllä käynyt selväksi, että kukaan ei ollut kuurompi kuin se, joka ei halunnut kuulla.

Kultasaaren Kartanolla Rolle katseli ihan kaikkea, kukkalaitteita, tuomarinpöytää, kuin lehmä uutta veräjää ja Chrissestä tuntui, että tiikeri ei päässyt taaskaan raidoistaan. Kunhan poni ei tekisi radalla vanhaa temppua ja pomppaisi kouluaitojen yli suoraan hylkäykseen - tai lennättäisi kuskia satulasta kuin päätöntä kanaa. Rollen kanssa ei koskaan tiennyt missä puussa piru istui. Työ ei loppunut tekemällä tämänkään kisaradan aikana, mutta päästyään yli alun sähellyksestä, ratsastaja sai tsempattua itseään. Vaikka Rolle saattoi kokea omaksi etuoikeudekseen, että hullu (=ratsastaja) paljon töitä teki, viisas pääsi vähemmällä, Chrisse sai sisuuntuessaan käännettyä kuvion päälaelleen. Sen myötä loppuosa radasta oli ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin ollut.

Vaikka olisi ajatellut, että nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus kulkivat käsi kädessä, Rolle oli enemmänkin sitä tyyppiä, joka oli herra nuorena, se oli narri vanhana. Ehkä tästä reissusta päästäisiin vielä hengissä kotiin, vaikka elämästä ei selvittäisi.

Luokka 2. Hanne Taivalvaara (VRL-03518) - Viehättävän Ritari VH14-018-0343 (VaB)

Kilpailupäivä valkeni kirkkaana. Hangossa ei ollut lunta nimeksikään Ylitornioon verrattuna, mutta jäätynyt meri ja aamupäivän nousevassa auringossa kimaltelevat lumihiutaleet paljastivat talven olevan parhaimmillaan. Pitkä matka oli vaatinut veronsa ja hyvin nukutusta yöstä huolimatta olin kuoleman väsynyt. Mutta ei auttanut itku markkinoilla, hevoset oli verryteltävä. Onneksi emme olleet Ritarin kanssa suoritusvuorossa ihan alkupäässä, joten ehdin hyvin lämmitellä oriin ja itseni myöhäiseksi venyneestä aamusta huolimatta. Toista oli Merillä, joka oli parasta aikaa tekemässä omaa suoritustaan Lokilla maneesiin aseteltujen kouluaitojen sisällä. Ihme kyllä nainen vaikutti pirteältä kuin peipponen, liekö tankannut sitten sen verran monta kuppia kahvia aamulla…

Jostain syystä yleensä niin leppoisa Ritari oli verryttelyssä kireä kuin viulunkieli. Syy oli tietenkin väsyneessä ja jännittävässä ratsastajassa, mutta nyt ei saanut jäädä tuleen makaamaan tai joutuisin vaan ojasta allikkoon oriin kanssa. Yritin parhaani mukaan rauhoittaa mieleni ja pidin oriin kiireisenä vaihdellen suuntaa ja ratsastaen voltin sinne ja ympyrän tänne. Pikkuhiljaa rentous tekemiseen alkoi löytyä. Koska suoritukseemme oli vielä reilusti aikaa, päätin tehdä tilaa muille maneesiin haluaville ja painuimme Ritarin kanssa ulos areenakentälle, johon saapui samaan aikaan tuttu ratsukko.
“Inka moi! Enpä olis odottanut näkeväni suakin täällä!” tervehdin ystävääni aidosti hämmästyneenä.
“No moi! Samat sanat, kaukaa oot säkin kisareissulle lähtenyt”, nainen naurahti yhtä epäuskoisen näköisenä. “Mitäs odotuksia kisapäivälle?”
“No hyvään pyritään, mutta priimaa pukkaa tulemaan vai miten se meni”, tokaisin sarkastisesti. “No joo, ei olla tänään ihan parhaimmillamme, mutta Merillä tuntuu sujuvan ihan hyvin tuolla parasta aikaa.”
“Äläs nyt, muistat vaan radalla, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Ei kannata tehdä kärpäsestä härkästä eikä kirpusta hevosta!” Inka kannusti.
Taisin näyttää surkeammalta kuin olinkaan.
“Tsemppiä teillekin! Jahas, sehän on ihan kohta meidän vuoro. Antaa tulla sitten lunta tupaan ja jäitä porstuaan…”

Ihme kyllä Ritari tuntui suorituksen alettua paljon rennommalta kuin verryttelyssä. Ehkä se auttoi, että keskityin nyt itse paremmin itse tekemiseen murehtimisen sijaan. Noh, ei parane vielä nuolaista, ennen kuin tipahtaa.
“Yks, kaks, yks, kaks…” laskin mielessäni tahtia keskiraville. “Jaaa taaaakaisinnn… Johda avoa vasemmalle, älä anna etuosan karata…”
Ritari muuttui radan edetessä suorastaan laiskaksi, sain tehdä kunnolla töitä pohkeella, ettei se olisi liikkunut kootussa laukassa kuin täi tervassa. Tämä taisi nyt olla tulosta siitä, että ori oli tuhlannut kaiken energiansa kaahottamalla verryttelyssä kuin Vermon loppusuoralla. Nyt sitten ei jaksettukaan enää käyttää niitä vatsalihaksia. Noh, kolikolla on aina kääntöpuolensa, ainakin tahti oli nyt tasaisempaa ja minulla oli aikaa keskittyä ratsastamaan. Vielä viimeinen käännös keskihalkaisijalle, pysähdys, tervehdys tuomareille ja suoritus oli pulkassa. Hymyilin helpottuneena tuomaristolle poistuessani aitojen sisältä, mutta lihakseni huusivat hoosiannaa kannateltuani Ritaria lähes läpi koko radan.

Meri oli vastassa ulkokentällä lämmittämässä Patea seuraavaa luokkaa varten.
“Mites teillä meni? Loki oli ainakin kivan tuntuinen, saa nähdä mihin se riittää”, nainen huikkasi antaen samalla ponioriille pitkät ohjat.
“Oon ihan loppu! Ritari juoksi verryttelyssä kuin päätön kana, mutta hyytyi sitten radalla. En jaksaisi ratsastaa enää metriäkään…” valitin ohjaten Ritarin kävelemään Merin ja Paten rinnalle.
“No hei, lopussa kiitos seisoo! Pate tuntuu ainakin nyt tosi motivoituneelta, selviätte ihan varmasti”, Meri virnisti.

Luokka 2. Thomas Sund (VRL-03335) - Oldfinion Manuel VH18-013-0066 (HeA)

Viimeisen päälle puunatun Manun punertavan ruskea karva loisti kuin Naantalin aurinko ja juuri satulaan kiivennyt ratsastaja hymyili kuin Hangon keksi. Pröystäilemättömän tyylikäs ratsukko sopi Kultasaaren Kartanon maisemiin kuin nenä päähän. Maneesissa oli sunnuntaiaamuna ruhtinaallisesti tilaa keskittyä verryttelemään päivän ensimmäiseen luokkaan, mutta oli aina kiva kunnioittaa pikkukisojenkin tunnelmaa olemalla nättinä kuin sika pienenä.

Iso puoliveriori oli verryttelyn alussa pitkä kuin nälkävuosi. Nuorta hevosta ei voinut pitää tiukassa paketissa kuin sillejä suolassa, vaan hiljaa hyvä tulisi ja tässä vaiheessa oli tärkeämpää nähdä metsä puilta. Ei ollut hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi, sanoi Thomaksen entinen valmentajakin aikanaan ja tämä teesi upposi nuoren miehen mieleen kuin veitsi sulaan voihin. Tämän päivän startti oli ehkä pieni askel ihmiskunnalle, mutta iso harppaus Thomakselle ja Manulle, joka oli tullut paikkaamaan tilannetta, jossa suutarin lapsella (suutarilla itsellään) ei ollut kenkiä eli ratsuttajalla ei ollut omaa nuorta.

Ainakaan Sjöholman mäellä raha ei kasvanut puussa, joten tyhjästä kukkarosta oli ollut hankala nyhjäistä valmista kisatykkiä maailmanvalloitusta varten. Nuoreen Manuun törmättyään Thomas tuumi, ettei salama iskenyt kahta kertaa samaan paikkaan ja tässä jos missä olisi hänen tulevaisuuden lupauksensa. Hyvän aihion sai kohtuullisella rahalla ja hevosella pääsi toivon mukaan tulevaisuudessa GP-tasolle asti, jos nyt jaksoi tehdä pohjatyön huolella ja rauhassa. Eihän Roomaakaan päivässä rakennettu.

“Tulevaisuuden lupauksesta” ei kannattanut liikaa innostua, sillä lupaus oli melkein velkaakin pahempi. Suunta tuntui kuitenkin olevan oikea, sillä oman suoritusvuoron lähestyessä Manulta tuli reaktiot apuihin kuin apteekin hyllyltä. Jos Thomas oli itse puolestaan paasannut vuosien aikana, että maailmaan mahtui paljon puhetta, tekoja sopi aina odottaa, nyt oli aika ottaa sanasta miestä, sarvesta härkää.

Luokka 2. Chao (VRL-02415) - Akronia VH20-102-0032 (HeC)

Ei hätä ole tämän näköinen, mietin yrittäessäni pitää muistilistani aivoissani pakatessani Ronjan kilpailuvarusteita satulakaappiin. Pääni pysyi jännityksen alla vähän huonosti kasassa, joten alkoi olla mahdotonta muistaa missä kaikki tamman tavarat olivat ja mitä niistä tarvittaisiin seuraavan päivän kilpailuissa. ”Hulluja on yhdeksää lajia.” Muistutti tallimestarini ivallisesti pyöräyttäen samalla silmiään sarkastisesti. ”Kuka vie tollaisen eteenpäin potkittavan sekasikiön kilpailuihin?” Mies jatkoi arvostelua tihkuvalla äänellään. ”Hyvin uskallettu on puoliksi voitettu.” Totesin miehelle suomatta tälle vilkaisuakaan. John nosti kysyvästi kulmiaan. ”Ei ole koiraa karvoihin katsominen, Ronja saattaa yllättää meidät kaikki.” Jatkoin saivarteluani pää satulakaapin uumenissa. ”Oletko muuten nähnyt meidän suojia?” John aukoi ja sulki suutaan tyhjänä hetken aikaa, ennenkuin totesi nyrpeästi että haukkuu se koira hyvääkin miestä, ennenkuin kääntyi kannoillaan ja pyrähti myrskynmerkkinä ulos tallikäytävältä.

Niin metsä vastaa, kuin sinne huutaa, totesin mielessäni. En toki olisi odottanut Johnin olevan aivan noin herkkä, mutta kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia. ”Fore!” Kajahti tallikäytävällä ja tunsin jonkin rusahtavan selkääni. Ronjan suojat. Poistin pääni satulakaapista ja käännyin. Ilmeisesti yllätys yhä paistoi kasvoiltani. ”Kaipa niitä suuria kaloja kannattaa pyytää, vaikkei niitä saisikaan.” John totesi. ”Mihin sä edes tarvitset suojia, ne on koulukilpailut?” Nappasin selkääni paiskatut suojat käteeni ja survoin ne satulakaappiin. ”Lämmittelyyn tietty.” Mutisin miehelle vastaukseksi. ”Niin totta, noillahan se poni lämmitellään.” ”Älä sorra sorrettua, särje särjetyn sydäntä, anna mä teen tän omalla tavallani!” Nyt tunsin suuttumuksen jo nousevan ylös henkitorvea. Hittoako se tuolle äijälle kuului miten minä halusin Ronjaa kilpailuissa hölvätä...

”No, eikai siinä muuta kuin onnea matkaan. Ja onnea siinä tarvitaankin, jos meinaat tuon tynnyrin saada vieritettyä sijoituksille.” ”Ronja on taitava, oppinut nopeasti ja rauhallinen tyyppi. Se pärjää aivan loistavasti.” En voinut olla vänkäämättä miehelle vastaan. ”No, ei se pelaa joka pelkää.” John totesi hartioitaan kohottaen. ”Eikä teiltä itseluottamusta ainakaan puutu.” Nyt naamani kääntyi jo virneeseen. ” Hullu se on joka itseään moittii!” Totesin viskoessani vielä valkoisen huovan ja kisatakkini satulakaappiin huomista varten. Ronja saattaisi todellakin yllättää meidät kaikki Kultasaaren Kartanolla huomenna...

Luokka 2. Meri Pohjanheimo (VRL-03518) - Jukolan Pikkulokki VH14-018-0899 (HeB)

Ulkona oli pimeää ja kylmä kuin ry…neuvostoliittolaisen helvetissä. Vaikka tallissa oli lämmin, käytävällä seisovan Lokin sieraimista nousi höyryä sen tuijottaessa tallin ovelle korvat hörölle. “Nii kylymä, et kusi kaarelle jäätyy”, naapurin isäntä Markku sadatteli astuessaan sisälle talliin. Mies oli luvannut poikkeuksellisesti hoitaa hevosten aamutallin nyt kun olimme Hannen kanssa lähdössä kisareissuun toiselle puolen Suomea. Samppa kun oli aamun töissä ja Idallakin oli tänään vapaapäivä. Markullehan tämä sopi kuin nenä päähän, vähäsanainen eläkeläinen kun sattui olemaan kovin eläinrakas. Onpa hän sanonutkin itsestään joskus, että kerran hevosmies, aina hevosmies.

Lähes heti Markun perästä tallin ovesta pelmahti sisälle Hanne, joka oli juuri saanut parkkeerattua hevosauton valmiiksi tallin edustalle.
“Tässä olis nyt sitten näitä ruokintaohjeita, saathan varmasti hevoset tarhattua? Tänään on niin kuivaa, ettei noita paksukarvaisimpia tarvi loimitella, mutta nämä klipatut tarvii ehdottomasti loimen ja…”, nainen pulputti työntäen ainakin kolmea aanelosta Markku-paran nahkarukkaseen.
“Tiähän on pitkä, ku näläkävuosi!”, isäntä murahti yrittäen oikoa papereita oikein päin. “Kyllä on ennenki osattu nämä hommat…”
“Kertaus on opintojen äiti”, Hanne heläytti iloisesti suunnaten Ritarin karsinalle. Markkukin lähti jupisten suuntaansa jakamaan aamuheiniä.

Puin Lokille kuljetussuojat ja loimen, ja ennen hevosten lastausta kiikutin sen varusteet hevosauton tavaratilaan. Hannen oriille ostama uusi, hieno koulusatula painoi kuin synti. “Meri! Veisitkö nää Ritarin ja Patenkin kamat?” Hanne huikkasi paketoidessaan Patea kuljetusvalmiiksi.
Huokaisten suuntasin varustehuoneeseen ja sain taiteiltua sekä Paten että Ritarin satulat ja suitset käsivarsilleni. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Lopulta oli aika lastata hevoset kyytiin. Ritari asteli autoon kuin vanha tekijä, Patekin saatiin hyvin kyytiin, vaikka sillä oli välillä ongelmia lastautumisen kanssa. Loki sen sijaan oli tänään päättänyt olla ilmeisesti lähtemättä. Ohjasin oriin yhä uudelleen auton lastaussillalle, mutta sitä pidemmälle se ei suostunut tulemaan.
“Rauhallisesti… No nyt kehu sitä! Äh, ei saa olla niin hätäinen…”, Hanne ohjeisti vieressä.
“Neuvo hyvä, apu parempi!” puuskahdin ja tyrkkäsin oriin riimunnarun turhautuneena hänelle.
Lopulta Hanne sai kuin saikin oriin talutettua autoon, jonne se jäi muiden seuraan mutustelemaan aamuheiniään. Sitten ei muuta kuin auto käytiin ja suunta kohti Hankoa, Kultasaaren kartanoa ja huomisia kilpailuja. Kello näyttikin jo kahdeksaa.
“Ehditäänköhän illaksi Hankoon saakka?” pohdiskelin ääneen kääntyessämme Ylitorniosta etelään kulkevalle valtatielle.
“Noh, ei tässä jäniksen selässä olla, mutta kovin pitkiin taukoihinkaan ei ole kyllä varaa. Mutta eiköhän me keritä!” Hanne totesi päättäväisesti.