Tekstituotosluokka

1. Sofia Kultasaari (VRL-11911) - Stormseeker VH17-031-0308 (130 cm)

Valon pisaroita vasten pimeää
Meille putoaa valon pisaroita
Valon pisaroita kun toivo häviää
Meille putoaa valon pisaroita

En voinut mitään sille, että Kaihon Karavaanin kappale Valon pisaroita hitaasti valtasi mieleni sävelmällään. Luontoäiti ei osannut millään päättää, verhoaisiko se Brittein saaret tänään sadepilvillä vai auringon kultasäteillä, joten kilpakansa oli saanut osakseen vuoroin vettä ja vuoroin hellettä. Nytkin sadepilvi viskoi pisaroitaan niskaamme, vaikka samanaikaisesti ilta-aurinko pyrki maalaamaan maisemaa kultaiseksi. Pisarat näyttivät pieniltä kultahipuilta heijastaessaan valoa kaikkiin ilmansuuntiin, mutta loiste himmeni aina pisaran imeytyessä kisatakin hihaan tai raudikon ratsuni silkkiseen turpaan.

Talutin Tomia verkkaisin askelin kohti verryttelyä. Ruuna ei olisi voinut juuri tyynempi olla, mutta minun sisälläni myllersi. Ei oikeastaan edes jännitys saati pakokauhu, vaikka edessä oli elämäni ensimmäinen Power Jump. Niin hullunkuriselta kuin se kuulostikin, tunsin surun puristavan rintakehääni. Viime päivien hälinässä en ollut ehtinyt ajatella mitään muuta kuin iloisia asioita, mutta nyt kun huoltojoukkoni olivat pyynnöstäni poistuneet katsomon puolelle ja jättäneet minut h-hetkeeni yksin, olivat menetetyt lupaukset menneestä päässeet vihdoin livahtamaan alitajunnastani vapauteen.

~~~

Muistin sen pienen tytön, joka oli kirjavan risteytysponin selässä ylittänyt ensimmäisen esteensä, isoisän taputtaessa kentän keskellä riemuisasti. Muistan sen tunteen vieläkin – tunnen sen tunteen vieläkin. Kuin olisi lentänyt. Sinusta tulee vielä maailmanluokan lentotähti, pappa oli lentointoiluuni vastannut, ja minä olin tietenkin luvannut lentää korkeammalle kuin kukaan koskaan. Vuonna 2006, täyttäessäni neljätoistavuotta, kilpailtiin ensimmäisen kerran Power Jumpissa estemaailman kirkkaimmasta kruunusta. Kilpailut olivat sinä vuonna Suomessa, kenties suurimmat täällä Jumalan selän takana koskaan järjestetyt hevoskarkelot, ja pappa vei minut tietenkin katsomaan. Ihailin rohkeita, periksiantamattomia ratsastajia upeiden hevostensa selässä, ja vannoin kilpailevani Power Jumpissa vielä jonain päivänä. Pappa lupasi tulla katsomaan.

Sitten tuli elämä, joka ei tietenkään mennyt niin kuin pienen tytön unelmissa. Vuodet vierivät ilman ainuttakaan Power Jumpia. Kun oli aikaa ja rahaa, ei ollut hevosta. Kun oli hevonen ja aikaa, ei ollut rahaa. Aina puuttui jokin oleellinen kaikista kolmesta. Nyt minulla on kaikki kolme: aikaa, rahaa ja hevonen. Mutta ne vierineet vuodet eivät antaneet armoa pienelle tytölle unelmineen. Ne eivät odotelleet lupauksien lunastamista eivätkä vanhaa miestä, joka olisi halunnut nähdä lapsenlapsena kilpailemassa. Papan sydämen lyönnit eivät riittäneet niin pitkään, että hän olisi ehtinyt nähdä minut täällä, Power Jumpissa.

~~~

Tajusin käsieni tärisevän, kun yritin säätää jalustimien pituutta hieman lyhyemmäksi. Kyynel karkasi poskelleni, kun katseeni aina vain vaistomaisesti haki väkijoukosta sitä tuttua hahmoa, joka oli ollut minulle suurin tuki ja turva vanhempieni myrskytessä. Miestä, joka oli nostanut minut takaisin selkään aina, kun olin pudonnut ratsultani ja vannonut, etten enää koskaan ratsasta. Miestä, joka oli kuljettanut minua leiriltä toiselle, vaikka vanhempani olisivat jo toivoneet minun lopettavan hevosharrastuksen. Miestä, joka oli lopulta testamentannut minulle koko omaisuutensa, jotta voisin toteuttaa unelmani. En voinut sille mitään, että minusta tuntui, että olin pettänyt papan. Olin myöhässä kaikesta.

Tomin hellä kosketus käsivarressani sai minut havahtumaan. Ruuna katsoi minua lempeillä suklaasilmillään ja selvästi ihmetteli, mikä mahtoi olla hätänä, kun selkään nousu kestää näin kauan. Katsahdin kelloa kauhuissani – starttini olisi 20 minuutin päästä. Pyyhkäisin kyyneleet poskiltani, viimeistelin jalustimien säädön ja ponkaisin kyytiin. Tomi lähti tyytyväisenä ravaamaan, kun sain itseni koottua tähän hetkeen. Onneksi Konsta oli verrytellyt sen hyvin käynnissä jo aiemmin, kun minä olin kerrannut rataa. Nyt se pitäisi enää muistaa. Ja ratsastaa hyvin. Olin vieläkin epävarma, uskaltaisinko kaartaa Cherryflowers-okserilta trippelille kukkaistutusten edestä – en lainkaan epäile, etteikö Tomi siihen pystyisi, mutta oliko riskinotto siltikään kannattavaa?

~~~

Kun nimeni kuulutettiin, päässäni harhaili vielä epävarmoja ajatuksia trippelistä, papasta, kolmoissarjasta ja jalustimien pituudesta. Miten sitä yhtäkkiä sai jostain jalustimistakin ongelman, kun oli jo viimeisen vuoden ratsastanut samalla hevosella, aina samanmittaisilla jalustimilla? Tomi ravasi areenalle itsevarmana, mutta minua pelotti nostaa katse sen harjasta yleisömereen ja toinen toistaan koristeellisempiin esteisiin. Aplodit paljastivat edellisen ratsukon ylittäneen juuri maaliviivan, iloisten huutojen voimakkuudesta päätellen ilman virhepisteitä. Onnistuisinkohan itse mitenkään edes kohtalaisesti tässä mielentilassa?

Vedin syvään henkeä ja kohotin viimein katseeni tulevaan koitokseen. Näky oli niin kaunis, että olisin toivonut voivani pysäyttää ajan tähän. Sadepilvien rintama oli alkanut repeilemään, ja auringon säteet puskivat voimalla läpi harmaan katon. Valo leikitteli väreillä, saaden esteet kukoistamaan taideteoksina, ja raudikkoni karva kimalsi kuin silkkiverho. Katsoin kauas ylös, sinne mistä taivas yritti kurkkia meidän kuolevaisten päälle, ja yhtäkkiä tuntui kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden lunastaa lupaukseni. Yleisön taputus hälveni korvistani ja kaikki epäilys kaikkosi mielestäni. Pappa oli päässyt katsomaan sittenkin.

”Mennään, Tomi. Näytetään papalle, miten me lennetään”, totesin hiljaa, taputin ruunani kaulaa ja ohjasin sen laukassa kohti ensimmäistä estettä. Aurinko näytti meille suuntaa kuin papan lempeät kädet aikanaan.

Ja rakkaus ei katoa, se muuttaa muotoaan
Kai se ilmestyy kun hiotaan ja seinät maalataan
Niin kuin näkymätön mies se jostain aivastaa
Kadonneita valon pisaroita

KOMMENTIT:

"Runollista, melodista kieltä ja kuvailua, jossa selvästi halutaan nostaa esille yksityiskohdissa piilevä kauneus. Haikea ja koskettava tarina, joka hivelee hellästi taivaallista teemaa, mutta pysyy samalla erittäin hyvin pääasian keskiössä, eli Power Jumpissa. Koko tarina oli koherentti, viimeistelty ja huolella ajateltu. Upea."

"Tunteikas ja kauniilla tavalla kilpailijan henkilöhistoriaa valaiseva tarina. Suurilla hetkillä nousee esiin suuria tunteita, enkä ihmettele lainkaan että kilpailijan isoisä tuli mieleen juuri omaan rataan valmistautuessa. Taivaan aukeaminen ja sen yhdistäminen pappaan oli pysäyttävästi kirjoitettu – samoin kisaympäristön ja vaihtelevien luonnonilmiöiden kuvailu. Lopetus (ja ehkä koko kokonaisuus) olisi toiminut hyvin ilman laulunsanoja, sen verran toimivia kirjoittajan ihan omat sanat olivat. Luokkansa vahvimmin taivaalliseen teemaan kiinnittyvä tuotos."

"Tunteikas kertomus, joka nosti kyyneleet silmiin tälle tuomarille. Se, mikä olisi vielä parantanut tätä tuotosta, olisi ollut kerronta siitä, miltä hevonen tuntui ratsastajasta juuri niillä hetkillä."

"Tämän vuoden tuotosteema-aihetta on onnistuttu ehdottomasti käyttämään parhaiten hyväkseen juuri tässä nimenomaisessa tuotoksessa kaikkiin kisatuotoksiin nähden, sillä teema-aihe “taivaallisuus” ei ole kirjoitettu vain yhdellä tavalla, vaan tuomaristo näkee sen ilmentyneen tekstin eri kohdissa myös muissakin muodoissa. Tunnetun kappaleen säkeistöjen käyttö alussa ja lopussa on älykäs lisäys muuten perinteisentyyliseen tarinatuotokseen, mistä tulee ehdottomasti plussaa. Itse tarinassa se toimii kuin pienenä varoituksena tulevasta, ja ensimmäisen kappaleen kaunis kuvailu tuohon nimenomaiseen säkeistöön liittyen maalaa tarinan sävyn jo heti ensikättelyssä varsin melankoniseksi. Suru, ikävä ja haikeus on kaikki tekstin pinnalla läsnä, ja näihin jokaiseen sanaan liittyvää tarinaa on onnistuttu avaamaan hienosti lukijalle. Tämäkin tarinaltaan hiukan erilaisempi lähestymistapa verraten perinteisiin jännittyksenomaisiin kisatunnelmiin. Siis ehdottomasti aihe, jota ei ole toistettu turhan usein muissa kisatuotoksissa, minkä ansiosta tuotos jäikin muita herkemmin tuomariston mieleen."

2. Joachim Altmann (VRL-05265) - Fine Fedora VH20-121-0008 (160 cm)
Tuotos: Linkki

KOMMENTIT:

"Tarina vei mukanaan ja oli tyyliltään omaperäinen ja erilainen. Joen pyyntö Jumalalle juuri ennen radan alkua oli pysäyttävä ja todella hieno repliikki. Tässähän jäi katsojana konkreettisesti jännittämään, kuinka Lätsän ja Joen käy!"

"On poikkeuksellista saada kilpailutuotoksen suppeassa formaatissa aikaan tunne tarinan ’kokonaisuudesta’, mutta tämä kirjoittaja on onnistunut siinä. Teksti soljuu mukaansatempaavasti eteenpäin ja luo hyvän kuvan hahmojen (niin ihmisten kuin ratsun) persoonasta ja dynamiikasta, jäämättä kuitenkaan liikaa sitä selittämään. Erinomainen rytmitys ja tarinan alun ja lopun yhteys luo suureen kisahetkeen kuin nenä päähän sopivan ’kaikki on johtanut tähän hetkeen’ -tunnelman."

"Alkutekstit tuntuvat hieman ylimääräisiltä ja ne olisi voinut tiivistää yhtenäisemmäksi tekstiksi, sillä tekstin paino jakautuu tämän vuoden Power Jumpiin ja historiaan. Tektissä on kuitenkin hyvin kerrottu tarinaa juonenkäänteineen pitkältä aikaväliltä."

"On aina mahtavaa päästä lukemaan tuotoksia, joissa hahmojen tarinaa on onnistuneesti kerrottu pitkältäkin aikajanalta, vaikka lopulta itse tuotos ei olisikaan monen sivun mittainen. Se nimittäin nappaa nopeasti mielenkiinnon, kun tuomaristolle annetaan mahdollisuus vilkuilla vähän tarinan kulisseihin samaisessa tuotoksessa. Tässäkin tapauksessa tuotoksen taustalla on kekseliäs idea viedä tuomaristoa mukanaan aina Joachimin tarinan alkumetreistä saakka, tutustuttaa tarinassa esiintyviin hahmoihin niin, että he eivät ole tarinan päätteeksi vain nimet paperilla, ja vielä sittenkin muistettu pitää se pääasia, eli Power Jump ja osallistuva ratsukko, itse tuotoksen keskiössä. Jokainen tuotoksessa eritelty ajanjakso on kuin oma minitarinansa jota lukisi mielelläänkin lisää. Juuri tämän tapahtuman tuotokseksi nämä minitarinat ovat kuitenkin juuri niin lyhyenpitkiä kuin niiden tarvitseekin olla pitääkseen tuomariston herkeämättömän huomion yllä loppusanoihin saakka, ja yhdessä ne muodostavatkin erittäin mielenkiintoinen kokonaisuuden, joka jää selvästi tuomariston mieleen muiden kisatuotosten seasta. Kerrontatyyli ja dialogi tekee tuotoksesta erittäin viihdyttävää lukea ja kun reseptiin lisätään vielä hahmojen mielenkiintoiset tarinat, ei ole ihmekään miksi juuri tämä tuotos on arvostelutaulukon kärkipäässä."

3. Billy Center (VRL-02207) - Fantom Hills VH18-031-0438 (130 cm)

Taivaalla leijuvat pilvetkin olivat puhtaamman valkoisia kuin Titan. Billy seisoi (hänhän ei tietenkään voinut istua, ettei vain sotkisi valkoisia kisahousujaan) ja katseli ottamaansa kuvaa Titanin kanssa. Vaikka miten sääti kontrastia, ruuna näytti kamalan harmaalta, ankealta, mitäänsanomattomalta. Rumalta. Kärpäskimon pilkut tulivat kirjaimellisesti enemmän iholle näin kesäaikaan ja tummensivat karvapeitettä entisestään – Billy olisi halunnut Titanin hohtavan valkeutta yhtä loisteliaasti, kuin hänen oma hammashymynsä pidellessään tämän ohjia.

”Saanko laittaa satulan?”

Billy ei vaivautunut nostamaan katsettaan, vaan heilautti närkästyneenä kättään. No jaa, jos tänään irtoaisi voitto… ruusukkeen kera Titan varmasti komistuisi kerrasta ja siitä jäisi heistä myös hyvä yhteinen muistokuva.

Kieran, joka oli yrittänyt Billyn käskyn mukaisesti valkaista Titania soodalla ja ties millä karvanvalkaisuaineilla, nosti mustan satulan korkean puoliverisen lankkumaiseen, suoraan ja kovaan selkään. Billy valitsi sillä aikaa kuvaa, joka olisi kaikista siedettävin – vaikkakin kaukana täydellisestä – ja latasi sen someensa. Radat Cinon ja Raptorin kanssa olivat jo takana, mutta pääpaino olikin enemmän kutsuvierasluokissa sekä tietenkin sitä kautta Power Jump -viikonlopun viimeisessä arvoluokassa, joita hän odotti itselleen tyypilliseen jännittyneeseen tapaansa; nimittäin happamana ja kaikkeen helposti ärsyyntyvänä. Eihän tätä varten oltukaan treenattu kuin koko kulunut vuosi viime kesästä asti. Ja pysti olisi hänen.

”Hyvin se menee, varmasti”, Kieran sanoi vilkuiltuaan Billyä varovaisesti silmäkulmastaan samalla, kun suoristi huopaa satulan alla. Billy kohotti ylähuultaan ja paljasti vain vähän hampaitaan, muttei vastannut. Kieran oli uusi, Sunny Horsen puolelta palkattu Titanin kisahoitaja, eikä siis vielä tuntenut kunnolla Billyä tai hänen tapojaan. Ja niistä yksi oleellisimmista oli, ettei hänelle kannattanut puhua mitään ennen rataa eikä mielellään radan jälkeenkään – ei ainakaan, jos se oli mennyt huonosti.

Billy laittoi kännykkänsä pois juuri, kun valmentaja Dexter Cook ja Amy saapuivat paikalle; Amy kantoi käsissään kahta pikakahvimukia ja Billy otti niistä toisen mitään sanomatta. Amy, hänen kaunis tuore vaimonsa, sen sijaan tunsi hänet erinomaisesti ja tiesi, että Billy joisi vain yhden kupin kahvia juuri ennen rataa, mutta tasan yhden – ei yhtään enempää. Kahvin tuli olla mustaa ja pehmeää kuin sametti ilman mitään lisukkeita, varsinkaan maitoa, mitä Billy ei voinut sietää (enää; olihan hän jonkin aikaa elämästään ollut cowboykin, vaikkei mielellään sitä uusille tuttavuuksille kertonutkaan). Hän kosketti mokkaa huulillaan.

”No, joko tuntuu siltä, että alat kohta oikeasti ratsastaa”, Dexter murahti. ”Johan tässä onkin parin radan edestä lämmitelty. Luulisi nyt menevän paremmin, kun taso on alempana.”

”Älä jaarittele, kyllä minä tiedän mitä teen”, Billy vastasi nuivasti. Kahvi oli kuumaa. Dexter kiinnitti hänen olkavarteensa takkiin punavalkoraidallisen lipun. Billy edustaisi Power Jumpissa Sunny Horsea, eli Yhdysvaltoja, ja niin Dexter kuin Bleak oli tehnyt sen suurieleisesti selväksi.

Kieran sai Titanin satulavyön laitettua ja taputti ruunaa kaulalle. Sitten he kaikki kolme tuijottivat Billyä, joka puki Amy auttajanaan yhdellä kädellä kevyen tuulitakin punaisen kisatakkinsa päälle ja joi samalla hitaasti kulmat mutrulla (pahaa) kahviaan. Hän vilkaisi kultaista rannekelloaan. Hänen pitäisi nyt lähteä lämmittelyradalle odottamaan omaa vuoroaan.

”Onnea”, Amy kuiskasi ja suukotti häntä nopeasti poskelle. Billy nyökkäsi jäyhästi. Dexter ei sanonut mitään, mutta loi häneen koeta sitten voittaa -katseen ennen kuin lähti vahtimaan muita ratsukoita. Kieran väisti epävarmana pois tieltä puntattuaan hänet satulaan ja laitettuaan jalustimen oikein päin hänen jalkaansa. Billy sipaisi Titanin suoraksi ja pehmeäksi laitettua lyhyttä harjaa ja pyysi sen käyntiin kohti verryttelykenttää.

Nämä olisivat mitä todennäköisimmin heidän viimeiset yhteiset isot kilpailunsa, ainakin viimeinen yhteinen Power Jump. Nyrkki, joka piteli löyhästi ohjia yhdessä kädessä, puristui tiukemmalle. He olivat keskustelleet siitä pitkään ja hartaasti valmentajan kanssa; Titanin kapasiteetti ei riittänyt enempään ja sen terveys oli alkanut prakailla. Kimosyövän lisäksi oli ilmennyt luuvikoja jaloissa. Vaikka ne eivät vielä haitanneet hevosen liikettä ulkoisesti, ne tulisivat pahenemaan ajansaatossa, kunnes Titanilla ei voisi hypätä enää ollenkaan. Jokainen hyppykerta oli kuin yksi painotiili lisää lastiin, ja hän tiesi koettelevansa hevosensa terveyttä sillä kisaamalla. Amy varmasti arvosteli sitä, vaikkei mitään koskaan sanonutkaan. Dexteriä ja Bleakia taas kiinnosti vain tulos, hevosen hyvinvointi oli toissijaista.

Karu totuus oli, että mikäli Titan siirtyisi kisaeläkkeelle ja sen vointi yhä huononisi… siitä tulisi yksi noista pilvistä, jotka nyt lumivalkoisina leijuivat Cloudfieldin yli seesteisesti katoavaan lakeuteen.

Billy räpytti silmiään. Taivas oli aavistuksen liian sininen, aavistuksen liian kuulas ja otti silmiin, sai kyynelet kihoamaan. Hänen täytyisi ehkä laittaa radalle aurinkolasit. Muhkeat pilvet kiitivät jo pois päin taivaanrantaan. Billy katseli kisakentän yli kiitävää naakkaparvea, joka lensi sinerryksen läpi kaakattaen mennessään.

Oli siis senkin myötä välttämätöntä tänään onnistua ja tehdä enemmän kuin parhaansa. Hänen, nimittäin, voidakseen maksaa hevoselleen takaisin kaiken sen, mitä se oli hänelle antanut; ne monet ruusukkeet, pokaalit, kokemukset, elämykset… Hän oli Titanille paljosta velkaa, velkaa senkin, että oli ylipäänsä tänään täällä.

KOMMENTIT:

"Teksti on taitavasti kirjoitettu, ja siinä kantavina voimina toimivat niin välittömästi kuin välillisesti pilkistävät hahmojen kiinnostavat persoonat ja tilanteen monitasoisuus. Tämän tuotoksen ansio on harvemmin käsitellyissä kilparatsastuksen realismipisaroissa: valmistautumiseen liittyvissä perinteissä, somepresenssin ylläpitämisessä, hevosen kapasiteetin ja elämänkaaren rajallisuudessa ja siinä, kuinka joskus saman hevosen tiimissä on hyvin eri tavoin asiat näkeviä ihmisiä."

"Voi ihana, sympaattinen, suoraselkäinen ja likaisenvalkoinen Titan - onneksi hän saa lopussa sympatiaa kaiken ratsastajansa ajatuksissa vastaanottamansa kylmän kyydin jälkeen! Tekstiin tiivistyy erinomaisesti hahmon persoona, joka on selvästi kiteytynyt kirjoittajalleen tutun tuntuiseksi ja yhtenäiseksi, johdonmukaiseksi juuri Billystä kirjoittamisen ohjenuoraksi. Se, miten Billyn luonne ja tavat ovat vuorovaikutuksessa muiden tarinassa esiintyvien hahmojen ja heidän olemisensa kanssa, on lukijalle mielenkiintoista seurattavaa, ja on ihailtavaa, miten luontevilla tavoilla tätä vuorovaikutusta on tuotettu tekstiin. Toinen tämän tuotoksen kiteyttämä ilmiö on kovan tason kilparatsastuksen ajoittain hyvinkin ova luonne: hevonen on niin sanotusti kulumassa loppuun, mutta isojen kisojen alla se huoli lakaistaan syrjään suurten tavoitteiden tieltä."

"Billyn luonne ja erityispiirteet tulevat erinomaisesti, mutta Titanista olisin kaivannut monipuolisempaa kerrontaa, ratsukko ei tunnu saman arvoiselta keskenään tässä tekstissä, vaikka molemmat ovatkin suuressa asemassa."

"Tuotos oli kyllä niin vahvasti Billy Centerin näköinen ja makuinen, ettei voinut kuin naurahtaa! Billyn ei niin tavanomaisen luonteen ansiosta tekstikin tuntui jäävän helpommin tuomariston mieleen, vaikkei siinä varsinaisesti mitään erityisempää tapahtunutkaan. Kovasti hahmoihin keskittyvä kerronta, jossa pääsee sisään sekä heidän keskenäisiin suhteisiin että hieman myös heidän omiin ajatuksiin, ja jossa ei tuntunut haittaavan ollenkaan vaikkei juuri kyseinen ratsukko ollutkaan tarinan keskiössä sen jokaisena hetkenä. Teema-aiheenkin voi juuri ja juuri katsoa toteutuneeksi vaikka sitä olisi voinut tuoda vielä hieman vahvemmin esille. Hieno lukukokemus joka tapauksessa, joka on selvästi omaleimainen ja keskittyy juuri näihin kisoihin ja suurkisojen tunnelmaan, omalla tavallaan."

4. Merit Kalda (VRL-05265) - Foolish Fling Z VH20-272-0011 (140 cm)

Valkeaksi kalvennutta näkökenttää halkovat hopeaiset sähinkäiset. Siitä ja viiltävästä, rannetta ja koko kättä riipivästä kivusta Merit Kalda tietää, että nyt kävi pahemmin kuin hän suostuu myöntämään kenellekään ja kaikkein vähiten itselleen. Ah! Pitkä matka tälle koinsyömälle saarelle ei taatusti saa valua hiekkana sormien lomasta.

Sormien, jotka liikkuvat vielä, kivunterävöittämästi ulos hengittävä esteratsastaja huomaa. Hän näkee taas verryttelyalueen ympärillään, tietää kiilanneensa rumasti toisen ratsukon eteen silloin kun särky on syössyt kaiken keskittymisen syövereihinsä, ja ollakseen aiheuttamatta enempää pahennusta pysäyttää Flingin hetkeksi kentän nurkkaan. Hän käyttää satulan polkaisemisesta takaisin suoraan ja satulavyön tarkistamista tekosyynä, mutta oikeasti nainen tahtoo tehdä tilannearvion vasemman kätensä kunnosta. Jossain kaukana hän näkee Maciejin yhteenpuristuneiden leukojen jykevöittämät kasvot. Aviomies pudistelee päätään kireä ilme kasvoillaan ja Merit tietää, mitä hänen puolalaisensa tahtoisi sanoa, jos hän vain antaisi miehelle tilaisuuden ratsastamalla kylliksi lähelle. Sitä Merit ei tee.

Fling ei tahdo seistä aloillaan, mutta Merit nyppäisee sitä ärtyneenä suusta. Herkkänahkainen hevonen peruuttaa kolme ja puoli askelta, mutta lopettaa, kun pohkeet alkavat painua sen kylkiin. Merit on liian turhautunut ja tuskissaan kohdellakseen raudikkoa silkkihansikkain. Mokoman hevosen hypersensitiivisyyden vuoksi tässä tilanteessa ylipäänsä ollaan! Joku toinen hevonen ei olisi ollut moksiskaan lajitoverinsa kipakasta laukanvaihdosta heidän lähestymänsä verryttelyesteen lähellä, mutta Merit on varma, että siitä hänen ratsunsa sai kimmokkeen äkilliseen, älyvapaaseen kieltäytymiseensä. Sen sivusyöksy oli vähällä tempaista Meritin satulasta. Hevosen sännätessä eteenpäin esteen viertä huonossa tasapainossa Flingin toisella sivulla riippuvan ratsastajan käsi törmäsi estetolppaan niin että äänekäs kalahdus kaikui kentällä.

Kipu ei alkanut heti — ei heti paukahduksen yhteydessä, ei, mutta hyvin pian sen jälkeen, kun Merit tempoi itsensä väkivahvasti takaisin satulaan. Silloin jossakin ranteen, kämmenen tai sormien tienoolla räjähti. Kuuma, kirvelevä kipu kieli muistutustaan siitä kurjasta vanhasta sanonnasta: urheilija ei tervettä päivää nähnyt.

Synkkänä Merit usuttaa Flingin jälleen liikkeelle. He jatkavat verryttelyään. He kilpailevat. Hän ratsastaa miten puolikätisenä taitaa. Mikään muu ei käy Meritin mielessäkään.

Maciej ei ymmärrä hänen ratkaisuaan. Mies ei ymmärrä häntä. Maciej on kädenlämpöinen mies, joka ei suhtaudu mihinkään yhtä suurella intohimolla kuin Merit kilparatsastukseen ja maineen tavoitteluun (ja täällä jos missä mainetta on jaossa — Merit on tahtonut Power Jump -voittajaksi jo lähestulkoon teini-ikäisestä lähtien). Maciej ei ymmärrä sitä tunteen paloa, joka ajaa hänen vaimonsa ratsastamaan hammasta purren ja vesissä silmin. Jossain toisissa kilpailuissa Meritkin saattaisi heittää hanskat tiskiin ja todeta, että parempi onni ensi kilpailuissa, mutta tänne he eivät ole tulleet keskeyttämään vain verryttelyn kokeneina. Siihen panokset ja häntä eteenpäin usuttava palava motivaatio ovat liian suuret.

"Sen pitäisi olla jo tottunut kaikkeen tuollaiseen", mies äyskähtää, kun Merit lopulta joutuu ratsastamaan hänen lähelleen, kun Oliver Lovellin äänellä kovaäänisistä annettu käsky käy siirtyä valmistautumaan starttiin. "Vai montako vuotta vielä orin pitää kilpailla ammatikseen, jotta se lakkaa tekemästä noita stuntteja jotakin ihan arkipäiväistä säikähdettyään?"
"Me ei myydä Flingiä", tiuskaisee Merit, joka tietää aviomiehen pitävän heidän nelijalkaista perheenjäsentään rahanhukkana.
"Ei sitä kukaan ostaisikaan sellaisella summalla, että saataisiin lähimainkaan omiamme takaisin", Maciej sanoo synkkänä. "Sano mitä sanot sen lahjakkuudesta, mutta eihän se ehdi näyttää sitä, kun se töppää puolet kisoista herkkyytensä takia. Tai oikuttelun. En enää tiedä kummasta on kyse."

Merit ei välitä valaista hevosista tietämätöntä miestä yleisesti hyväksytystä näkökannasta, jonka mukaan hevoset eivät oikuttele tahallaan. Nainen tietää puolisonsa laatineen excel-taulukoita, joissa seuraa Flingiin liittyviä asioita. Startti- ja sijoitustietoja (keskiarvoltaan ei mairittelevia, vaikka uskomattomia kohokohtia löytyykin), kilpailumatkoista ja ilmoittautumisista kertyneiden maksujen suhdetta voitettuihin palkintorahoihin (miinuksella ollaan) ja ylläpitokustannuksia (päätähuimaavat, eivät hyvällä tavalla). Merit murjottaa kuin pikkulapsi: hän ei aio sanoa Maciejille enää sanaakaan. Myöhemmin mies tietysti tulee taas kerran huomauttamaan, että hän on suurissa kilpailuissa sietämätöntä seuraa, ja vastineeksi Merit kyseenalaistaa miksi Maciej sitten väen väkisin osallistuu kisamatkoihin, ja he ovat käyneet saman keskustelun niin monta kertaa että tiivistelmässä voidaan oikoa suoraan loppuun: mies ihailee naisen kunnianhimoa ja nainen on kiitollinen miehen vankkumattomasta tuesta. Taloudellisesta, emotionaalisesta, konkreettisesta, ikuisesta tuesta.

"Voisit myös kilpailla vain työnantajasi hevosilla", epäilemättä rakkaita talousexceleitään muisteleva Maciej toteaa. "Kulut menisi muiden piikkiin, maine sun nimiin."
"Mutta mä haluan ja aion kilpailla mun omalla", Merit sanoo ja taputtaa oireettomalla kädellään Flingin kevyesti hionnutta kaulaa. "Me ei kerätty tänne kvaaleja tyhjän takia. Mä en turhanpäiten ole työskennellyt näitä vuosia tämän hevosen kanssa. Ja sä et ole raatanut turhaan rahoittaaksesi Flingin elämää. Ymmärrän varsin hyvin, etteivät ne rahat ole tipahtaneet taivaasta."

Maciej katsoo häntä, pudistaa päätään ja mutisee: "Ei, eivätpä tosiaan ole. Mutta katoavat kyllä hyvää vauhtia taivaan tuuliin."

On Meritin vuoro pudistaa päätään. Hän ei ehdi sanoa mitään, sillä on aika ratsastaa kilpailuareenalle katsomossa kohisevan yleisön eteen. Vaimeaksi hiipunut kipu sykkii ranteessa; tai kyllähän nainen tietää, ettei kipu mihinkään ole vaimentunut vaan sen pahin terä vain tukahtuu adrenaliiniin. Merit tahtoo näyttää Maciejille, miksi he ovat rakentaneet elämänsä tämän lajin ympärille. Miten makealta kovalla työllä saavutettu menestys maistuu. Tämä kilpailu on ollut heidän päätavoitteensa, ja vaikkei Maciej ehkä täysin ymmärrä Power Jumpin merkitystä, Merit luottaa siihen että kohdalle osuessaan menestys ja sen vaikutus heidän elämäänsä avaisi kyllä miehenkin silmät. Ehkäpä Flingkin saisi rauhaa Maciejin synkeiltä katseilta ja epäileviltä ajatuksilta. Niin kärsimätön ja kova ratsastaja kuin Merit onkin, jossain pinnan alla hän ajattelee lahjakkaan, herkän hevosensa ansaitsevan vähän armoa ja arvostusta.

Niinpä, oli hänen kätensä sitten ehjä tai ei (sen saisi lääkintähenkilöstö todeta, mutta vasta startin jälkeen tietenkin), Merit aikoo ratsastaa täysin leijonansydämin. Suomalaiset ehkä omivat sisun konseptin itselleen, mutta tänään jos koskaan Merit Kalda aikoo näyttää heille ja maailmalle, että löytyy sitä Itämeren eteläisemmältä puoleltakin.

KOMMENTIT:

"Viihdyttävä, persoonallinen teksti! Mielenkiintoa herättävä yksityiskohta: Meritin käsi. Kaikki ei aina (tai siis useimmiten) olekaan mitään ruusuilla tanssimista varsinkaan tällä tasolla kilpaillessa, joten tuotoksessa oli hyvin realistinen maku. Viimeiset loppukappaleet ovat tekstin paras osuus!"

"Dynaaminen aloitus suoraan toiminnan keskeltä herättää lukijan kiinnostuksen heti ensimmäisistä sanoista alkaen. Mitä on sattunut, miten ja miksi? Tarinan erityisiä ansioita ovat kirjoittamisen elävyys ja korkea taso sekä kisojen painoarvon välittyminen lukijalle. Tekstin lomasta tulee selväksi se, että Power Jump ja menestys on ratsastajalle iso juttu sekä se, että hevosen herkkyysongelmat eivät ole uusia (kuten eivät sitä koskevat avioparin riidatkaan). Jännitteillä ja sanavalinnoilla kirjoittaja on toisin sanoen onnistunut luomaan tarinasta suuremman, elämänmakuisemman kokonaisuuden, kuin konkreettiseen tekstiin mahtuisikaan."

"Mielenkiintoinen raotus kulissien tuolle puolen. Teksti on yksityiskohtaista ja hauskoja sanankäänteitä täynnä."

"Pitänee heti ensikättelyssä mainita, että kirjoittajan kirjoitustyyli on aina niin mieluisaa luettavaa, että sitä ihan hurahtaa mukaan tarinaan sen enempää ajattelematta. Tässäkin tapauksessa, vaikka kyseessä onkin kerrontaa kokonaisuudessaan kenties vain kymmenen minuutin tapahtumista, vie se silti tuomarin jakamattoman huomion viimesanoihin saakka, kuin hyvää kirjaa lukisi. Sitä jää ihan miettimään, että olisi voinut mielihyvin lukaista vielä toiset samanlaiset 900 sanaa lämmittelyhetken jälkeisistä tapahtumista. Tekstin kerrontatyyli on siis ehdottomasti tämän tuotoksen vahvuuksia, sillä suurkisojen tunnelma välittyy tuomaristoon saakka ja saa miltei ignooraamaan faktan, ettei tuotoksessa paljoa mainita itse kisoja tai muita kisaratsukkoja, oheismateriaalia eikä muutakaan varsinaista kisafiilikseen herättäjää. Ja silti se onnistuu omanlaatuisella tavalla jättämään mieleen niin tuotoksen keskiössä olevan ratsukon, tarinan juonen kuin nautinnollisen lukukokemuksen, fiilis, joka herää tuomariston mieleen tuotokseen ensimmäistä kertaa tutustuessaan. Teema-aiheen lisääminen tuotokseen olisi antanut tämänkin tuotoksen kilpailla muiden teemaplus -tuotoksien kanssa kärkipaikoista."

5. Lauri Merikanto (VRL-08817) - Garnet VH20-011-0007 (150 cm)
Tuotos: Linkki (alkaa sivulta 2)

KOMMENTIT:

Herttaista vuorovaikutusta pariskunnan välillä; heidän persoonansa tulivat jo tästäkin pätkästä elävästi lukijalle esiin. Mahtava vertaus Power Jumpin hiipimisestä varkain, mutta vielä edessä koittavan synnytyksen tulevan kuin salama kirkkaalta taivaalta! Riippumatta kisatuloksesta, onnittelut tulevalle isälle!"

"Kirjoittaja on onnistunut luomaan toimivan ja kiinnostavan kontrastin tarinan alussa teräshermoiseksi kuvatun ammattikisaajan ja radan startanneen sisäisesti myrskyäjän välille. Niin vain ne elämän suuret asiat saattavat vallata mielen yllättävällä hetkellä, ja pistää pasmat sekaisin jopa sillä kokeneimmalla konkarilla, jolla ei yleensä pasmat heilahda lainkaan! Sisäinen puhe on onnistuneesti ujutettu ratasuorituksen keskelle. Ylipäätään monista muista poikkeava ja siksi erottuva ratkaisu kirjoittaa ajallisesti koko ratasuorituksesta – suuri osa tarinoista kun keskittyy usein rataan valmistautumisen tai lähtömerkin hetkille."

"Se, mikä nosti tämän tekstin arvoa, oli selkeästi kilpailutunnelma ja kerronta siitä, mitä ratsastajan päässä liikkuu, vaikkakin pieniä yksityiskohtia olisi voinut tuoda lisää vahvistamaan PJ-leimaa. Teema on häilyväsi mukana tekstissä."

6. Bea Hallanko (VRL-14837) - Chappaquiddick VH21-029-0323 (130 cm)
Tuotos: Linkki

KOMMENTIT:

Niin mielenkiintoinen, hieno toteutus lehtiartikkelin muodossa! Paitsi, että työ toimii tapahtumaan nähden, tekstipainotteisuudestaan huolimatta se on samaan aikaan myös visuaalinen kokonaisuus. Kieli ja asettelu loivat lukiessa tunteen oikean lehtijutun lukemisesta. Niin ratsastajan, kuin ratsun persoona tulivat hyvin esille. Tämä työ jää mieleen!"

"Hyvin positiivinen, leppoisa teksti, jonka kekseliäs artikkelimuoto erottui joukosta. Bea taisi olla Power Jumpin nuorimpia osallistujia (kenties koko arvokilpailun historian nuorimpia?) – vasta viisitoistakesäinen ratsastaja osoitti melkoista kylmähermoisuutta ja kilparatsastajan mentaliteettia suurta kisaa kohtaan, tuomarikoppiin ei näkynyt lainkaan stressaamisen tai jännityksen merkkejä!"

"Mielenkiintoinen artikkeli paikallislehdeltä. Tekstistä huokuu se, että nyt ollaan selkeästi jonkin suuren äärellä, mutta ehkä vaikutelma juuri tämän vuoden Power Jumpista jäi hieman vaisuksi."

"Tähän tuotokseen ensimmäistä kertaa tutustuttuaan ei tuomariston mieleen jäänyt kuin pelkkää positiivista sanottavaa! Lehtiartikkeli on aivan mainio idea esitellä kisoihin osallistuvaa ratsukkoa, kertoa heidän taustojaan ja ajatuksiaan, mutta silti pysyä Power Jump -aiheessa tavalla, joka pitää tuomariston mielenkiinnon ja huomion tiukasti kiinni helppolukuisessa ja hyvin perinteisessä sanomalehden tapaisessa tuotoksessa aina viime riveille saakka. Sen lisäksi, että teksti itsessään on oikein mielekästä luettavaa, tulee sen rakenteesta, otsikkeiden asettelusta, kuvasta ja kuvatekstistä, ja oikeastaan aivan kaikesta muustakin tunne, että tässähän luulee lukevansa aivan oikeaa lehtiartikkelia suomalaisesta Beasta ja hänen kullankiiltävästä duracell-ponistaan. Bravo! Tällainen tuotos on kaikin puolin onnistunut, sillä jo yleiskatsaukselta pystyy huomaamaan tekijän käyttäneen paljon aikaa niin tuotoksen muotoiluun ja kaiken päälle upeaan piirroskuvaankin, mikä puolestaan varmistaa lähtemättömän vaikutuksen tuomariston mieleen muiden perinteisempien tuotosten lomasta. Tämän vuoden teema-aihetta olisi vielä voinut yrittää nostaa tuotoksessa vahvemmin esille, sillä yksittäisen taivaallisen sanan lisääminen tekstiin ei itsessään teemaa vielä toteuta, mutta koska teeman käyttäminen ei ole varsinainen arviointikriteeri, vaan pikemminkin bonuspiste, löytyy tästä tuotoksesta kaikkea mitä viiteen tähteen tarvitaan, eikä syyttä!"

7. Joonas Hopealinna (VRL-12637) - Mr Smarty Pants 5594 xx VH14-006-0524 (120 cm)
Tuotos: Linkki

KOMMENTIT:

"Tarina on kuin elokuvamainen kohtaus; hyvin kirjoitettu, lempeä ja juuri teemaa ajatellen oikean tunnelmallinen. Kaunis loppu kruunasi tuotoksen."

"Tällä ratsukolla on ollut melkoinen matka yhdessä. Ylpeys ja tyytyväisyys ylipäätään kisakuntoon pääsemisestä olivat tällä parilla selvästi päällimmäinen tunne, ennemmin kuin luja kisajännitys tai voitontahto. Tekstiä oli mukava lukea, mutta se olisi hyötynyt vielä yhdestä viimeistely- ja oikolukukierroksesta. Lopetus jätti tuomarille lämpimän olon!"

"Tekstissä on taitavasti luonnehdittu hetkiä ja tunnelmia, sekä ratsastajan ajatuksia."

"Hei, mahtavaa päästä lukemaan tarinaa myös ns. virtuaali-ikäisesti vanhemmasta ratsukosta, josta on jotain huhuja välillä korviin kantautunut muttei varsinaisesti muuten eteen sattunut (mihin syykin on niin ikään tarinassa kerrottu)! Teksti on kokonaisuudessa pieni hyvänmielentuotos, josta pääsee helposti sisään tarinan hahmoihin ja itse ratsukkoon vaikkei heistä mitään ennestään tietäisi, kiitos luontevan dialogin ja pienen “historiateksti” -aloituksen. Power Jumpin imagea on tuotu mukavasti tarinassa esille ratakarttaa ja estegalleriaa hyväksikäyttäen, vaikka muuten siitä ei ehkä niin hyvin suurkisojen tunnelma välitykään. Ehdottomasti bonusta myös teema-aiheen hienosta käytöstä muutenkin kuin vain yhden lauseen verran, varsinkin kun teemasta kertova kappale onnistuu miltei immersioimaan tuomariston kuvailevalla kirjoitustyylillään."

8. Henrika Stenholm (VRL-00692) - M.B. Pegasus VH20-031-0129 (120 cm)

Kello oli noin neljä aamuyöllä heinäkuun viimeisenä lauantaina, kun Cloudfieldin vierastallin takana olevalla teltta-alueella kuiskuteltiin kiivaasti. Kyseessä ei ollut mikä tahansa lauantai vaan vuoden 2022 Power Jump -viikonlopun ensimmäinen päivä. Ja Henrika oli kauhuissaan.
”En mä pysty siihen.”
”Tottakai pystyt”, Viola ja Milja kannustivat kuin yhdestä suusta.

Viola oli juuri palannut ensiavusta loukattuaan oikean kätensä (kuka muu kuin hän olisi onnistunut kompuroimaan kohtalokkaasti telttojen naruihin juuri ennen tärkeää kisaa?) ja hevosille oli löydettävä uudet ratsastajat. Milja tietysti ratsastaisi Gallantilla, sillä onhan hän kisannut orilla itse koko ajan muutenkin. Hän ei kuitenkaan suostuisi nousemaan Peksun selkään, koska tietää ruunan toimivan Henrikan kanssa paljon paremmin. Mutta Henrika ei ole vielä koskaan ratsastanut kilpailuissa 120 cm rataa, vaikka onkin jo kotioloissa kovasti treenannut.

”Mikä oliskaan ikimuistoisempi paikka startata ensimmäinen metrikakskymppinen?” jatkoi Milja.
”Mä olin ajatellut jotain pikkukisaa, jossa ei olis ollut niin montaa silmäparia katsomassa kun mä mokaan”, Henrika vaikeroi käsiään väännellen.
”Vähän itseluottamusta nyt hei. Teillä on mennyt tosi hyvin ja musta ootte valmiita siirtymään astetta korkeampiin luokkiin.”
”Sitä paitsi siellä Lofooteilla oli teidän radalla myös 115 senttisiä esteitä, joten se viis lisäsenttiä ei oo juttu eikä mikään”, komppasi Viola.
”Mutta…” Henrika yritti esittää vastalauseen, mutta Miljalla oli jo seuraava ässä hihassaan: ”Ja eikö olis ikävää jättää Peksu kokonaan pois Power Jumpista, kun sen kanssa on koko alkuvuosi tähdätty tänne. Tää on ainut mahdollisuus, seuraavalla kerralla se on jo liian vanha.”
”Se on kyllä totta… Äh, antakaa mulle hetki.” Sen sanottuaan Henrika pinkaisi ulos teltasta ja suuntasi tallia kohti. Ovella hän oli törmätä yövahtiin, minkä vuoksi hänen suustaan karkasi kovaääninen parahdus. Yövahdin toettua tämä muistutti tallialueella olevan hiljaisuus vielä vajaan kahden tunnin ajan.
”Anteeksi, mutta mun on ihan pakko käydä tuolla. Oon ihan hissukseen.”

Henrikan päässä pyöri miljoona ajatusta kun hän käveli kohti karsinaa, jossa Peksu majoittui kisojen ajan. Ruuna nosti päänsä ihmeissään heinäkasalta kuullessaan tuttujen askelien lähestyvän.
”Auta rakas Peksu”, Henrika anoi kapsahtaessaan nelijalkaisen ystävänsä kaulaan. ”Kerro mitä mä teen. Viola ei pysty ratsastamaan ja ainoa mahis saada sut kisaan mukaan on se, että mä ratsastan.” Hetken aikaa hän oli vain hiljaa, kuunteli ruunan rouskutusta ja yritti miettiä.
”Mitä luulet, tulisko siitä mitään?” Silloin Peksu, joka ei liiemmin hörise muulle kuin ruoan tuojalle, päästi niin lempeän hörähdyksen, ettei sitä voinut kuvitella muuksi kuin myöntäväksi vastaukseksi. Hämmästyneenä ruunan reaktiosta Henrika jäi tuijottamaan suu auki ja muutaman sekunnin kuluttua tajusi sanovansa:
”Jos sä oot kerta sitä mieltä niin ehkä me sitten tehdään se. Joo. Menen kertomaan Miljalle. Nähdään myöhemmin. Heippa!”

Kerrottuaan päätöksestään Henrika palasi takaisin telttaansa ankarasti haukotellen. Hänellä oli kyllä erinomaiset unenlahjat, mutta pohti, että tokkopa pystyisi enää tältä jännitykseltä nukkumaan. Ei silti mennyt kauaakaan kun teltassa kuului jo hiljainen tuhina.

”Ja seuraavana radalla Suomea edustava Henrika Stenholm M.B. Pegasuksella!” kuului kovaäänisistä kuin ukkonen olisi pauhannut. Ratsukko odotteli jo lähtömerkkiä radan ensimmäisen esteen läheisyydessä. Pieniä pilvenhaituvia lähti leijailemaan joka kerta kun ruunan kavio kosketti maata. Vai pitäisikö sanoa pilveä, sillä pilvien päällä he olivat. ”Tän vuoden järjestäjät on näköjään toden teolla panostanu teemaan. Mehän ollaan kirjaimellisesti pilvipellolla”, kuului jonkun toteavan vierustoverilleen katsomossa. ”Joo, siivekkään hevosenkin ovat tänne saaneet. Oikein Pegasoksen. Kyllä kyllä, niin ne juuri kuuluttivat”, vierustoveri nyökytteli innoissaan. Totta tosiaan, Peksulle oli yhtäkkiä ilmestynyt siivet ja ratsukko liiteli esteiden yli toisensa perään vailla huolen häivää. Henrika tuuletti isosti jo viimeisellä Rainbow-kolmoissarjalla, sillä tiesi heidän ratsastaneen virheettömän radan mielettömässä ajassa. Yleisö antoi raikuvat aplodit.

Näkymä vaihtui päätöspäivän palkintojenjakoon. Henrika tunsi hymyilevänsä niin, että suu oli revetä. Myös Peksu oli tajunnut, että nyt tapahtui jotain erityistä. ”Ja nyt rumpujen pärinää kiitos! Vuoden 2022 Power Jump -estemestaruuden on voittanut…”

Henrika havahtui herätyskello pärinään tasan kello 7. ”Mitä? Missä?” Hän oli aivan pyörällä päästään. Näkemästään unesta hänellä ei kuitenkaan ollut enää mitään muistikuvaa. Sitten Henrika muisti mikä oli edessä. Hän hieroi unihiekat silmistään, pujottautui ulos makuupussistaan päättäväisenä ja totesi: ”Ihan sama miten se rata menee, mutta tästä tulee mun ja Peksun kisauran paras päivä!” Astellessaan kohti tallia naisen askel oli huomattavasti kevyempi kuin vielä muutama tunti aikaisemmin. Aivan kuin pilvien päällä olisi kävellyt.

KOMMENTIT:

"Sympaattista panikointia – jos niin voi sanoa! Äkkiuutinen, että ’hei, menet muuten kohta radalle’ aiheuttaisi varmasti vatsanpuruja kenelle tahansa tällaisessa tilanteessa. Loppuhuipentuma on loistava, ja pakko myöntää, että hevosen nimi istui teemaan kuin nenä päähän!"

"Mikä sattumusten sarja tuotoksen tilanteeseen olikaan johtanut! Olisi tällä tuomarilla ainakin mennyt sormi suuhun, mikäli olisi kuullut kisaa edeltävänä yönä joutuvansa (pääsevänsä?) Power Jumpiin ratsastajaksi. Tarinan kaari, unikohtaus ja hevosen ja ratsastajan yöllinen ystävyyshetki toivat mieleen nuoruuden heppakirjat."

"Vastoinkäymisistä voittoon? Yölliset hiippailut tallialueella ja herkkä hetki hevosen kanssa toivat hieman jännitystarinamaista tunnelmaa tähän tarinaan."

"Kaikkiin näihin haikeisiin ja toiveikkaisiin tuotoksiin perehtyneenä, olipa mukava hypätä vaihteeksi mukaan tuotokseen, joka ihastutti sisällöllään ja jätti hymyn tuomariston naamalle vielä senkin jälkeen kun itse teksti ehti jo loppumaan. Tuotoksen dialogi-painotteinen sisältö on varsin toimiva tapa kertoa kyseisen ratsukon tarinaa; hahmojen keskeinen vuoropuhelu onnistuu hieman avartamaan hahmojen keskinäisiä suhteita ja historiaakin, vaikkei kumpaankaan tartuta liian vahvasti kiinni. Vuoropuhelupainotteinen sisältö tekee tekstistä myös kevyen ja helppolukuisen, sekä pitää helpommin tuomariston mielenkiintoa yllä aina loppusanoihin saakka. Tuotoksen tunnelmaa latisti hieman se, ettei sitä varten oltu ehkä perehdytty kisakutsussa esiin tuotuihin laajoihin mahdollisuuksiin niin hyvin kuin olisi voinut. Siinä ei myöskään oikein välity suurkisojen tunnelmaa vaikka kisajännitystä onkin selvästi ilmassa. Teema-aiheen kekseliäs käyttö ansaitsee tuomariston hymyn lisäksi plussan tuotoksen perään, mistä voi ehdottomasti olla tyytyväinen tämän tuotoksen kohdalla."

9. Kiira Veiskonen (VRL-12320) - Sycamore Real Bad VH21-029-0176 (120 cm)

Taas sain todeta, että Riena ei stressaannu mistään. Siinä se mutusteli aamuheiniään tyytyväisenä täysin vieraassa ja hälyisässä Cloudfieldin vierastallissa. Viereisissä karsinoissa oli toki tuttuja hevosia, mutta nekin nostivat päätään vähän väliä heinäkasoistaan ja ruunikko Aura hörisi ohikulkijoille. Riena ei tuntunut yhtään ymmärtävän yhtään, mikä sitä tänä iltana odottaisi ja minun oli hankala katsoa ponin rauhallista olemusta, kun olin itse niin hermostunut. Vaikka viime vuonna olin kilpaillut Power Jumpissa ensimmäistä kertaa, silloinkaan en ollut näin hermona enkä nytkään nähnyt mitään syytä jännitykselleni. Hyppäisimme Rienan kanssa 120-senttisen esteradan ja mahdollinen uusinta olisi huomenna eikä mitään sen kummempaa tapahtuisi. Olemme treenanneet Rienan kanssa kymmeniä tunteja ja kilpailleetkin tällä tasolla useamman kerran, joten minulla ei pitänyt olla mitään hätää. Riena ei kuitenkaan ole mikään automaatti ja minusta tuntui siltä, etten oikein vieläkään ollut päässyt ponin pään sisälle. Vaikka kimo näytti nyt seesteiseltä, en osannut vielä yhtään ennustaa, millä mielellä tamma liikkuisi kilpakentällä illalla, joten ehkä se oli jännitykseni syy.

Kun Riena sai viimein heinänsä syötyä - sillä ei ollut mitään kiirettä nuohota viimeisiä korsia karsinan kuivikkeen joukosta - aloin varustaa ponia aamuverryttelyä varten. Riena oli karsinassa yllättävänkin rauhallinen eikä edes yrittänyt järsiä hupparini huppua satulavyötä kiristäessäni. Hopeavalkoisen satulahuovan etureunan se tosin onnistui sotkemaan ruskeaksi jotenkin sillä aikaa kun selvitin suitsia käytävällä. Illaksi huopa pitäisi siis vielä puhdistaa, mutta onneksi tässä oli vielä aikaa.

Vaikka hoitotoimet sujuivat, taluttaessani tammaa verryttelyalueelle poni yritti kyllä sitten tapansa mukaan vetää minut vihreälle nurmikolle, ja koska olin jo muutenkin jännittynyt, minun piti hetki kerätä itseäni etten olisi hermostunut enempää. Pyysin Rienaa päättäväisesti liikkeelle ja pienen neuvottelun jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin verryttelykentälle. Riena steppaili paikallaan, kun nousin sen selkään kentän laidalla ja tamma ampaisi uralle heti kun takamukseni hipaisi satulaa. Jouduin pysäyttämään Rienan äkisti, sillä se oli lähtenyt liikkeelle ravissa ja meinasimme jäädä toisen ratsukon jalkoihin. Pyysin ruunikon hevosen ratsastajalta anteeksi ja sain vastaukseksi vain pettyneen huokauksen. Ehkä häntä jännitti tuleva päivä ja siksi hän vaikutti vähän turhautuneelta. Kävelimme Rienan kanssa sisäuralla muutaman kierroksen, mutta pian totesin, että vaikka meitä oli kentällä vain kolme, emme mahtuneet sinne kaikki. Ohjasin siis Rienan avoimesta portista takaisin tallipihalle ja lähdimme opastetaulua tutkittuani maastoon kävelemään. Melkein heti vastaan tuli pari koiranulkoiluttajaa ja yksi ratsukko, ja ne olivat Rienalle aivan ok. Kimo käveli kiltisti omaa reunaamme ja hamusi välillä maata heinän toivossa, mutta jatkoi matkaa reippaasti aina pyynnöstäni.

Reilun kymmenen minuutin jälkeen Riena oli jo aika rento, mikä oli ollut tavoitteeni tällä aamuratsastuksella. Päätin siis kääntyä takaisin ja sillä hetkellä huomasimme molemmat Rienan kanssa takanamme olevan koiranulkoiluttajan suuren kultaisennoutajansa kanssa. Koska tilanne oli meille molemmille niin yllättävä, Riena teki hyvin nopean pyörähdyksen ja minä lensin maahan kuin meteoriitti. Ratsuni lähti pinkomaan täyttä päätä polkua nummia kohti ja koiranulkoiluttaja juoksi koiransa kanssa luokseni. Nousin kuitenkin nopeasti ylös ja lähdin Rienan perään soperrettuani englanniksi olevani aivan kunnossa ja että koiranulkoiluttaja voisi palata ilmoittamaan tapauksesta Cloudfieldiin. Onnekseni minulla oli puhelin mukana ja sain soitettua Naellalle heti. Näin Rienan edelläni, sillä nummialue oli pääasiassa puutonta ja polku melko suora. Siellä valkoinen otus pinkoi minkä jaloistaan pääsi. Näin myös kauempana lammaslauman, ja vähän toivoin, että se säikäyttäisi Rienan kääntymään. Ja niin se tekikin. Poni laukkasi vauhkoontuneena minua kohti, ja vastoin kaikkia odotuksiani Riena hidasti kohdallani. Täyteen pysähtymiseen meni muutama kymmenen metriä, mutta niin sain tamman kiinni. Sen rintakehä kohoili nopeassa tahdissa, ja huolesta peloissani tarkastelin ponin tärisevin käsin kauttaaltaan. Kummallista kyllä, Riena tuntui olevan ihan ok monen sadan metrin laukkaspurtin ja äkkikäännösten jälkeen. Tamma myös käveli hyvin, kun lähdin taluttamaan sitä takaisin Cloudfieldiä kohti.

Yritin soittaa matkalta kaikille Mangoviasta mukaan lähteneille ratsastajille - Naellalle, Oliverille ja Minealle - mutta kukaan ei vastannut. Kävelimme ponin kanssa reippaasti takaisin päin ja syykin vastaamattomuuteen selvisi pian. Tallipihassa oli koko joukko porukkaa, ja kaikki olivat ilmeisesti lähdössä etsimään kadonnutta ponia. Joku kantoi kaurasankoa, toinen riimunnarua. Mukana oli myös kolme hevosta ratsastajineen. Riena säpsähteli, kun lähestyimme tallipihaa ja äänekästä joukkoa. En viitsinyt itse huutaa Rienan vieressä, joten kävelimme vain kohti ja lopulta meidät huomattiin. Luoksemme kiirehdittiin ihan kuin olisimme olleet vähintään vuorokauden kadoksissa ja vasta kun joku otti Rienan ohjat käsistäni tajusin, kuinka pahasti tässä olisi voinut käydä. Riena oli päällisin puolin kunnossa ja minäkin pientä ruhjetta lukuunottamatta. Minulle tuotiin fleecetakki ja lämmintä juotavaa ja joltain kuulin, että Riena vietiin eläinlääkärin tarkastettavaksi. Pian myös Naella pääsi luokseni ja ensitöikseen hän halasi lujaa. Hänen kanssaan lähdimme ensiavun luokse ja minutkin tarkistettiin mutta mitään huomautettavaa ei löytynyt. Saisin startata illalla luokassa, jos Riena vain olisi ok.

Ja Rienahan oli. Melkein liikutuin, kun Naellan kanssa menimme eläinlääkintätiimin luokse ja Riena hörähti meidät nähdessään. Eläinlääkäri antoi ohjeeksi juottaa ja kävelyttää Rienaa päivän aikana muutaman kerran normaalia enemmän ja ennen verryttelyä se pitäisi vielä tarkistaa ulkopuolisen toimesta, mutta muuten kaikki näytti hyvältä ja olimme selvinneet pelkällä säikähdyksellä. Onneksi, sillä Power Jump oli kaikessa jännittävyydessään yksi vuoden kohokohdista. Kävellessämme ponin kanssa takaisin vierastalliin Riena veti kovasti vihreälle nurmikolle, ja viimeistään siinä vaiheessa se voitiin todeta ihan omaksi itsekseen.

KOMMENTIT:

"Soljuvaa, hyvin henkilökohtaiselta ja turvallisen arkiselta tuntuvaa tarinaa... kunnes ei enää olekaan ja alkaa tapahtua! Jännittävä tilanne iski ennen kuin radalle oli päästykään, mutta onneksi siitä selvittiin säikähdyksellä. Olisihan se ollut kurja juttu, jos kisailmoittautumisen olisi joutunut tässä kohtaa perumaan..."

"Voi, mikä sattumus tässä tarinassa! Kirjoittaja on saanut kuvattua varmasti kaikkien kilparatsastajien tunteman ilmiön eli sen, kun rakkaat hevoseläimemme valitsevat kaikkein huonoimman hetken äkillisille säpsyilyhepuleilleen. Ihan kuin tavallinen kisajännitys ei olisi ollut tarpeeksi! Teksti olisi voinut edetä alussa nopeammalla temmolla, mutta on siistiä ja helppolukuista."

"Nomen est omen? Kyllö tömönkin tuomarin sydän sykähti, kun tieto kimon tamman karkaamisesta kiiri ympäri kilpailualuetta ja etsintäpartiota kasattiin. Kaikki hyvin, loppu hyvin? Tekstissä on tuotu hyvin esiin kilpailujen yhteisöllisyyttä ja hevosihmisten henkeä vetää yhtä köyttä sekä kerrottu kilpailualueesta."

"Tekstiltään pitkä, tyyliltään rikas ja sisällöltään jännityksentäyteinen tuotos, joka täyttää mukavasti tähtiarvioinnin check -laatikoita vähintäänkin puoleenväliin useilla pienillä ominaisuuksillaan; kireä tunnelma lämmittelyareenalla, siis sekä Rienaa lämmitellessä että kaksikon kohdatessa muita osallistuvia ratsukoita luo suurkisoille tyypillisen jännittyneen ilmapiirin jo ennen itse luokkien alkua. Tekstin levoton tunnelma on miltei käsinkosketeltavaa jo ensilauseista lähtien, vaikka huomio itse kisoista ja kisatunnelmista tuntui hiipuvan mitä pidemmälle tekstissä edettiin. Teemavärien nokkela maininta Rienan varusteissa on ehdottomasti plussaa! Yleisesti ottaen kerrontapainotteinen tuotos ja mukavanoloinen tutustumistarina hahmoihin, joihin tuomaristo ei ole sattunut vielä aikaisemmin törmäämään, mutta josta pääsee jo hyvin sisälle sekä tämän kyseisen ratsukon, että heidän tuttavapiiriinsä suhteisiin."

10. Matilda Tammilehto (VRL-08817) - Rosengårds Zelia VH18-031-0247 (130 cm)
Tuotos: Linkki

KOMMENTIT:

"Mielenkiintoinen, erilaisempia aiheita pyörittelevä tarina. Paljon juuri tähän ratsukkoon liittyviä yksityiskohtia, kuten onnenkoru ja video. Tapansa kullakin, niinhän sitä sanotaan, ja kisarituaaleja on monia!"

"Adrenaliini on kieltämättä joskus se keskeinen ero kädenlämpöisen ja mieleenpainuvan suorituksen välillä – ompa hyvä, että ratsastaja sai siitä kaipaamastaan lisäbuustista kiinni juuri viime hetkellä! Teksti on kuvailevaa ja tasaisesti etenevää. Edellisvuoden PJ-videon katselu ja realistinen, yllättävä kohtaus verryttelyalueella toisen ratsukon kanssa olivat lukijalle mieluisia yksityiskohtia, sillä juuri tällaiset elementit tarinoissa luovat sitä mielikuvaa, että jokaisen ratsukon matka Power Jumpin suoritusradalle on erilainen."

"Tekstissä on selkeämpi leima viimevuoden Power Jumpiin kuin tämänvuoden kilpailuihin ja kilpailujen tuntu jää hieman vaisuksi ollakseen suurkilpailut, myöskin teema on tuotu vain hyvin kevyesti esiin tarinassa."

"Tämä tuotos tuntui ihan uhkuvan kisafiiliksestä kaikkine pienine PJ:hin liittyvine asioineen ja sai tuomariston hyppäämään nopeasti tarinan kyytiin suurin odotuksin alkuvirkkeistä lähtien! Ratsukon jännityksen kaipuu ja sen miltei epätoivoinen etsiminen ennen omaa kisasuoritusta on hieno juonenaihe, jota ei näekään ihan jokaisessa kisatuotoksessa, ja onkin ehdottomasti juuri tämän tekstin vahvuuksia. Ratsastaja ja ratsu ovat molemmat mukavasti sen keskiössä, ja vaikka tuotos sijoittuukin varsin perinteisesti hetkeen juuri ennen ratsukon omaa luokkaa eikä näin ollen juurikaan onnistu tekemään tuotoksesta muista poikkeavaa, onnistuu se kuitenkin tyylillään ja luettavuudellaan saavuttamaan neljän tähden tason. Teema-aiheen lisääminen yhtälöön, muutenkin kuin tähdenlentokorun maininta, olisi varmasti nostanut tämän vieläkin korkeammalle."

11. Rasmus Alsila (VRL-11889) - Art Of War VH22-031-0145 (130 cm)

Vuoden 2022 Power Jump on Rasmus Alsilan mielestä monella tapaa niin kuin aikaisemmatkin: viimeistä yksityiskohtaa myöten mietitty huipputapahtuma, joka kokoaa yhteen planeetan parhaat esteratsukot. Cloudfieldin kartanomaisemassa vilisee toinen toistaan hienompia hevosia, jotka ovat tuulessa rämisevien jabojen sijaan majoitettu jättiläismäiseen vierastalliin. Puitteet ovat hiekkapohjaista kilpailuareenaa ja sille sijoitettuja massiivisia esteitä myöten aivan toista kuin tavanomaisissa kansallisissa kilpailuissa (erityisesti Mount Fuji -muuri on Rasmuksen mieleen). Kaiken kaikkiaan järjestelyihin on jälleen kerran panostettu niin esimerkillisesti, että kilpailijat voivat huoletta keskittyä paitsi ratsastamiseen, myös suurkilpailujen ilmapiiristä nauttimiseen. Rasmuksen kihlattu, Josefina, suunnittelee kävelyretkeä nummille, mutta Rasmus päättää syödä viikonlopun aikana vähintään neljä Fish N Chips -annosta ja juoda jokusen litran pienpanimo-oluita.

Samaan aikaan kaikki on kuitenkin vuoden 2022 Power Jumpissa toisin, sillä ensimmäistä kertaa Rasmuksella on ratsunaan Aku, hänen äitinsä kasvatti ja Rasmuksen Lara-tamman varsa. Rasmuksesta, joka on viime vuodet kilpaillut lähinnä lainahevosilla Laran loukkaannuttua, se tuntuu poikkeuksellisen merkityksellisestä. Nyt hänellä on pitkästä aikaa mahdollisuus esitellä esteratsastusmaailmalle hevonen, joka on oikeasti hänen. Viisi vuotta sitten Rasmus itse kiskoi sikiökalvot ruunikon orin ympäriltä, kaksi vuotta sitten hän laittoi sen itse satulaan, ja nyt hän on itse ratsastamassa sitä Power Jumpin starttiviivalle. Vaikka Aku ei ole vielä kokenut kilpahevonen ja Rasmus toivoo, että sen kanssa on yli vuosikymmen yhteistä matkaa jäljellä, virstanpylväs on yksi suurimmista.

Pelkkä starttiviivan ylittäminen ei kuitenkaan ole Rasmuksen tavoite, vaan menestys, mutta hän ei ole aivan varma, onko sen aika Akun kanssa vielä tänä vuonna.

Akun hyppy on taivaallinen. Sillä on erinomainen tekniikka ja se on luonnostaan älykäs hyppääjä. Se ilmentää samaan aikaan sekä puhdasta voimaa että höyhenkeveyttä tavalla, jota Rasmus ei ole päässyt kokemaan sitten Laran kilpailuvuosien. Aku on nopea ja sitkeä, elastinen ja herkkä. Se on kuuma, mutta monet Rasmuksen suosikeista ovat. Aku on monella tapaa äitinsä poika, ja kun kaikki sujuu, sen kanssa Rasmus voi todella tuntea olevansa taivaissa.

Aku todellakin osaa hypätä, kun haluaa, mutta Rasmuksen harmiksi se aivan aina halua. Välillä se haluaa kieltäytyä hyppäämästä, jäädä kaarteisiin pomppimaan tai pukitella kesken radan niin, että Rasmuksen elämä vilisee mustavalkoisina filmikuvina hänen silmiensä edessä. Akun kanssa on ollut aikoja, jolloin Rasmus on kironnut orin alimpaan helvettiin, ja Rasmus tietää, etteivät ne ajat ole vielä viisivuotiaan orin kanssa suinkaan ohi. Ei, vaikka Power Jumpiin valmistelevissa kilpailuissa Norjassa Aku oli hypännyt kuin sillä olisi ollut siivet ja tullut yli kahdeksankymmenen osallistujan luokassa kolmanneksi.

Power Jumpia varten Rasmus ei jaksa toivoa parasta, sillä hän tietää, että onnella ei ole Akun ratsastamisen kanssa mitään tekemistä. Mutta hyvää päivää hän toivoo: sellaista, että hevonen haluaisi hypätä hänen kanssaan ja hänen vuokseen. Sellaista, että helvetin sijaan tarjolla olisi pieni palanen taivasta Cloudfieldin taivaallisten esteiden päällä.

KOMMENTIT:

"Erittäin helppolukuista, asiallista tekstiä, jossa hevosta on kuvailtu erityisen onnistuneesti. Taivaallista teemaa on hyödynnetty vähän muista poikkeavalla, omintakeisella ja toimivalla tavalla. Tiivis, hyvä teksti ilman mitään turhaa tai liiemmin tuntumatta puutteelliseltakaan!"

"Sujuvaa tekstiä, jota lukiessa nousee itsellekin toivo ratsastajan ikioman nuorikko-orin pärjäämisestä. Teksti on esittelevää ja tarkkaan kuvailevaa – vaikka se on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, siitä välittyy Rasmus-omistajan tarkkuus ja sitoutuneisuus hevostaan kohtaan."

"Teksti oli erilainen, ei tarinamainen tapahtumien kerronta, mutta siitä jäi se jokin syvyys uupumaan. Myös teemaa olisi voinut tuoda vielä lisää esille."

"Tarinaan ensimmäistä kertaa tutustuessa välähtää heti tuomariston mieleen, että onpas ihanan ratsukkokeskeinen tuotos kyseessä! Tarinana varsin perinteinen h-hetkeen valmistautuminen, jossa kerronta keskittyy enemmänkin ratsukkoon ja heidän yhteiseen historiaansa kuin itse kisavalmistautumiseen, eikä se haittaa yhtään. Tuotos on ytimekäs ja helppolukuinen, ja vaikkei se onnistu varsinaisesti erottumaan muiden kisatuotosten joukosta edukseen, oli siihen kuitenkin mielekästä hypätä avoimin mielin mukaan. Kilpailusivustolla annettujen oheismateriaalien, kuten estegallerian ja käsiohjelman runsaasta käytöstä tulee heti mieleen, että tähän tuotokseen on tosiaan panostettu tutustumalla tämän vuoden kilpailuiden tarjoamiin yksityiskohtiin, ja siitä iso plus! Tuomaristo katsoo myös teema-aiheen toteutuneen, jos ei ihan ensimmäisellä mainintakerralla, niin ainakin tuotoksen viimeisellä kappaleella oli kovasti painoarvoa tähän päätökseen."

12. Lauri Merikanto (VRL-08817) - Livin' Las Vegaz VH19-031-003 (160 cm)
Tuotos: Linkki (alkaa sivulta 3)

KOMMENTIT:

"Sympaattinen tarina ratsastajan arvostuksesta ja rakkaudesta hevostaan kohtaan. Kaikelle ei tosiaan ole hintaa. Toivottavasti tänä vuonna viimeinenkin tavoitelistan tärpeistä saisi ruksin viereensä!"

"Tarinan aiheeksi on valittu kiinnostava ja (selvästi myös ratsastajalle!) yllättävä, pieni hetki. Lopun keskeinen ajatus siitä, että joillekin asioille ei vain voi laittaa hintalappua, on tärkeä muistutus ja muodostaa kauniin, hevosen ja ratsastajan kumppanuussuhdetta korostavan tarinan ytimen. Power Jump on tarinassa mainittu, mutta kisatunnelma ja yhteys juuri tämän vuoden kisaan jää tuomarin makuun melko etäiseksi."

"Tuotos on kyllä yhdistettävissä Power Jumpiin, mutta muuten jää vaisuksi ja vähän mitäänsanomattomaksi muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta. Teksti on myös paikoin haastava luettavaa."

"Tarinan aihe oli varsinainen hymynnostaja omassa lyhykäisyydessään. Ratsastajan ja ratsukon välisestä suhteesta pystyy sanomaan jo paljon tuon 300 sanan tuotospätkän perusteella, vaikkei aiheeseen olekaan mitenkään suuremmin syvennetty. Ja silti siitä jää miltei hellä fiilis tuomariston mieleen lukemisen päätteeksi, vaikkei hahmot ole varsinaisesti ennestään tuomaristolle tuttuja. Tuotos pysyy turvallisesti tehtävänannon rajojen sisällä, ehkä vähän liikaakin, kun Power Jumpin tunnistettavuus jää oikeastaan vain nimen mainitsemiseen kerran tai kahdesti, mikä nakertaa vähän sitä kisafiiliksen tunnetta. Muuten tekstiä oli kyllä mukava lukea ja ideakin on omaperäinen. “Taivas saa pudota niskaani” -lausahdus on hauska lisä ja hyvä yritys teemaplussan ansaitsemiseksi, mutta siihenkin olisi tarvinnut vielä hitusen jotain muuta jotta tuotos olisi kyseisen plussan ansainnut."

13. Salma Stjärndahl (VRL-13360) - Bonnie KN VH15-029-0290 (120 cm)

Niiden piti olla Sierran seuraavat isot kilpailut.

Hänhän on valmistellut kaiken: tallityttö on pessyt Balcon ja siistinyt sen vuohiskarvat (Balcon mahonginvärinen karva on kiiltänyt tallissa keskellä yötä, kun Sierra oli mennyt katsomaan oldenburgilaistaan). Sierra on käynyt poistattamassa rakennekynnet ja otattanut krominvioletin lakkauksen, jossa geeliauringot leiskuvat. Valmentaja on läpiratsastanut Balcon ja sanonut, ettei ollut mitään mahdollisuutta, että he eivät sijoittuisi. Balcohan on paras hevonen. Ei sen kummempaa, paras.

Sitten tulee Viime Perjantai. Päivä, jona Balco kaatuu hänen päälleen eikä häntä enää ole.

Sierran varjo istuu Power Jumpin katsomossa, yläaitiossa, siellä minne pitää maksaa erikseen päästäkseen sisään. Hänellä ei ole kuohuviinilasillista, ei kisaohjelmaa, ei unisiepparin näköistä hirvitystä jonka expo-alueelta saa, jos käy paikallisen oppaan kanssa ratsastusretkellä nummien keskellä kiemurtelevalla Cloudpathilla.

Kukaan ei puhu Sierralle, ei katso häntä. Eihän häntä ole olemassa. Hän pusertaa käsiään yläaition lasi-ikkunan edessä ja tuijottaa kauas alas, sinne missä pieni valkoinen poni kiertää metallinhohtoista riikinkukkopystyä odottaessaan lähtölupaa.

Sierran ja Balcon pitäisi olla tuolla, ei tuon pienen suomalaisen ponin (jonka Sierra kyllä tunnistaa, totta kai, hän tunnistaa minkä tahansa estehevosen vaikkakin se olisi ulkomaalainen ja poni, hän on panostautunut esteratsastaja). Sierra puristaa kalpeita sormiaan vasten taivaansinistä metallikaidetta ja toivoo, että poni pudottaa puomin. Ette te onnistu, hän pihisee yhteen puserrettujen hampaittensa välistä, mutta kukaan ei kuule. Täysi yläaitio kuhisee oman kylän ratsukoista - väki on niin tietäväistä, niin pätevää siitä miten eräs puoliverisellä ratsastava on koko kilpailun lupaavin, onhan tämä kuitenkin englantilainen, to crown it all. Sierran ylitse puhutaan, hänen päänsä ohi ojennetaan kuohuviinilaseja, joku painaa itseään hänen olkapäähänsä nähdäkseen kimon ponin paremmin..

Sanottakoon, että Sierra ei ole kuollut.

Sanottakoon, että kun Balco kaatui hänen päälleen, hän kyllä luuli kuolevansa. Sierra oli tuijottanut väritöntä taivasta ja räpytellyt silmiään maatessaan hyvin pehmeällä (hyvin kalliisti hoidetulla) hiekkakentällä. Hän oli tuntenut etäistä kipua, kun Balcon raskas ruho nousi hänen päältään. Katsellessaan, miten Balco oli ravistellut itseään, seissyt hetken sieraimet levällään ja lähtenyt kevyesti ontuen kohti tallia, oli Sierra tajunnut, ettei ollut koskaan nähnyt Balcoa sillä lailla - alakulmasta, maan tasalta.

Hän on aina katsonut Balcoa korkeuksista, aina istuutunut valmiiksi satuloituun selkään. Hän tuntee sydänjuuriaan myöten sen Balcon, joka tarkoittaa kahta korvahupun alla kääntyilevää korvaa ja hypyn mukana kaartuva kaulaa. Sen, jonka niskajouhet värjäytyvät korvien välistä siivilöityvästä ilta-auringosta kullanvärisiksi.

Ja sanottakoon, että sitä Sierran ja Balcon muodostamaa parivaljakkoa, joka harjoittelee esteratsastusta joka toinen päivä, ei enää ole. Toisella on ikuinen selkärankavaurio ja toisella hankosidevamma - ei ehkä yhtä ikuinen, mutta riittävä erottamaan Sierran pelkäksi Sierraksi ja Balcon Balcoksi.

Sierra tuijottaa valkoista ponia, joka on edennyt Gates of Heavenille. Hän katsoo pois, kun pieni hevonen ponnistaa. Se ei ole vielä pudottanut, Sierra aistii sen katsomattaankin. Hänhän on hyvä estetuntija.

Hän vihaa tuota ratsukkoa, joka ei kärsi samasta näkymättömyydestä kuin hän. Hän ei voi sietää sitä, ettei istu nyt Balcon selässä, kyyristyneenä sen niskan taakse, ettei hän kannusta jumalaista hevostaan kohti estettä, jonka reunoilla puusta veistetty kissanpentupari tavoittelee taivasta.

Sen jälkeen kun kävi ilmi, ettei Sierra enää koskaan ratsastaisi, on hän lakannut olemasta. Hän on aave, vanki yläaitiossa, korkealla tavallisen kansan yläpuolella seuranaan yläluokkaisesti puhuvia hevosten ystäviä, joista kukaan ei tarjoutunut auttamaan häntä portaissa koska hän ei ole enää ratsastaja.

Mitä Sierra tekisikään ollakseen tuon suomalaisen esteratsastajan paikalla, saadakseen lentää haukansiipisellä hevosellaan messingin- ja iltaruskotaivaan väristen esteiden yli! Mitä hän tekisikään saadakseen istua Balcon selässä katsomassa, miten aurinko värjää sen niskajouhet kullanvärisiksi.

Niinpä niin - mitä hän tekisikään saadakseen istua Balcon selässä.

Kilpailuista viis.

KOMMENTIT:

"Pysäyttävä, paljon ajatuksia ja pohdintaa herättävä tarina. Erinomaisesti kirjoitettu ja hyvin kiinnostava tuotos. Näkökulma oli poikkeava, mutta tuotoksen pääpainon tulisi kuitenkin olla osallistuvassa ratsukossa, jota ei tällä kertaa mainittu nimeltä kertaakaan."

"Kauniisti kirjoitettu, mieleenpainuvia yksityiskohtia ja sanavalintoja sisältävä tarina. Uniikki kertojanäkökulma luo ihan uudenlaisen yllätyselementin tuotosten joukkoon. Kirjoittaja käsittelee hyvin koskettavalla tavalla menetyksen, turhautumisen, jopa surun tunteita. Teksti on kokonaisuudessaan riipaiseva väläys siitä, kuinka kilpaurheilijoiden – joita kaikki Power Jumpin ratsukotkin ovat – elämään kuuluvat joskus suuret riskit ja onnettomuudet, ja kuinka elämän hyviä asioita ei tule ottaa itsestäänselvyyksinä. Kirjoittamisen ja kekseliäisyyden ansiot kantaisivat tämän tuotoksen korkeampaan tähtiluokkaan, mutta tuomari jäi kaipaamaan vahvempaa yhteyttä varsinaisesti suorittavaan ratsukkoon."

"Teksti on toden totta selkeästi eroava muista tuotoksista toteutuksellaan, mutta siinä keskitytään selkeästi toiseen ratsukkoon ja kertojan omiin tuntemuksiin, välillä vain sivuten kilpailusuorituksen ratsukkoa."

"Awh, tässähän pääsi ihan masentumaan tuotosta lukiessa, ja vielä useammasta syystäkin… Ensimmäisenä mainittakoot, että teksti on aivan kaikin puolin viihdyttävää lukea, varsinkin kun se onnistuu aivan imaisemaan tuomariston mukaansa tuohon hahmojen kipeänsuolaiseen tunnemyräkkään. Ideana rohkean erilainen ja monella tapaa helposti mieleenjäävä, missä ajatuksena on selvästi ollut ottaa tietoinen riski ja toivoa sen kantavan hedelmää. Cloudfieldin tiluksien maininta, estegallerian käyttö ja kerronta kisakatsomon kohinasta kisojen h-hetkellä tuovat kaikki tuotokseen mukaan suurkisojen vilskettä ja tunnelmaa. Mikäli kertojana ollut hahmo olisi ollut kuollut, kuten teksti tuntui sitä alussa vähän vihjailevan, olisi tuotos ehdottomasti ansainnut teemaplussan omaperäisellä ideallaan. Lukiessaan tuomaristo saattoi hieman huokaista menetettyä mahdollisuutta, vaikka muuten teksti pääsikin lempituotoksiin saakka. Valitettavasti tuomaristo joutui jättämään tämän kaikesta huolimatta listassaan näinkin alas, sillä tuotos on aivan liian keskittynyt muuhun kuin itse kilpailuun osallistuvaan ratsukkoon, eikä näin ollen täytä kuin kahden tähden vaatimukset, vaikka muuten siinä olisi ollut ehdottomasti potentiaalia kilpailemaan kärkisijoituksista."

14. Minea Pajari (VRL-12320) - Aura M! VH21-029-0195 (130 cm)

Meidät kutsutaan verryttelykentältä rata-alueelle ja kuin unessa ohjaan Auran portista sisään. Näen aidalla roikkuvan Naellan, joka heiluttaa iloisesti. Saan muodostettua jonkin hymyn tapaisen, mutta se hyytyy heti kun käännän katseen takaisin menosuuntaan. Pysäytän Auran lähimmän esteen viereen. Yritän saada jostain ajatuksesta kiinni ja ymmärtää, mitä nyt tapahtuu. Meitä ennen on enää kaksi ratsukkoa. Aiempi ratsukko nostaa laukan ja pilli viheltää lähtöluvan merkiksi. Muistanko radan? Olemmeko me tässä tiellä? Olemme, jos ratsukko tekee tiukan tien esteiden välillä. Mikä este tuo oikeastaan on? Entä tämä?

Toinen odotteleva ratsukko on toisessa päässä areenaa. Areena tuntuu valtavalta. Annan Auran ottaa muutaman askeleen ja hahmotan radan taas. Nyt tiedän, missä vaiheessa siirrymme pois tästä paikasta toisen esteen viereen. Nyt. Aura säpsähtää hieman, mutta siirtyy muutamalla raviaskeleella uuteen kohtaan. Toinen ratsukko on nyt lähempänä. Seuraan suorittavaa ratsukkoa katseellani. Ah, puomivirhe. Tuossa pitää olla tarkkana.

Meitä edellinen ratsukko aloittaa radan. Aura kyttää vähän erästä puskaa. Yritän saada tamman haistelemaan sitä ohimennen, ja muutaman kymmenen sekunnin päästä ruunikko haluaisi maistella vihreitä oksia. Pyydän Auraa peruuttamaan pari askelta. Hevonen huiskii hännällään. Yleisö taputtaa. Ratsukko on ilmeisesti ylittänyt maalilinjan.

Seuraavaksi on meidän vuoro. Siirrän Auran raviin ja kuulen, kuinka mummon antamana hopeinen enkelikoru, meidän onnenkorumme, kilahtaa Auran suitsien solkeen. Jospa se pysyy kiinni suitsissa koko radan ajan. Nyökkään tuomaritornin suuntaan ja sanon hiljaa "hei", kuten minulle joskus pienenä ensimmäisissä rataharkoissa opetettiin. Ihan tyhmä juttu, mutta se tuntuu rauhoittavan sekä minua että hevosta.

Saamme lähtöluvan. Auran korvat ovat kääntyneet taakse. Tamma vastaa laukka-apuihini täsmällisesti ja ylitämme lähtölinjan. Herran haltuun, kuten mummo sanoisi. Hän seuraa kilpailuja varmasti pienestä televisiostaan punaisessa mökissään Kainuun perämetsässä.

KOMMENTIT:

"Ratsastajan jännityksen aiheuttaman lamaannushämmennyksen voi aistia. Lyhyet lauseet tukevat tätä hermostuneisuuden tunnelmaa, sillä jännittäessä havannointi ja reagointi usein onkin kärkevää ja rajallista. Tarina saa ihanan sympaattisia, teemaan sopivia aiheita yksityiskohdista mummoon liittyen, jotka sulattivat sydämen!"

"Ytimekkäässä valmistautumiskohtauksessa on luotu onnistuneesti sitä, millaista on olla jännittyneen vuoroaan odottavan pään sisällä. Yhteys siihen, tapahtuuko tuotoksen kohtaus juuri Power Jumpissa, jää kuitenkin avoimeksi. Lopun viittaus mummoon television äärellä loi hyvän säväyksen: ei tule unohtaa, että myös kotikatsomoissa varmasti jännitetään tämän vuoden suurimman kilpailun aikana!"

"Tekstistä jäi selkeästi puuttumaan Power Jump -leima, vaikka teema-aihetta onkin tuotu kauniisti esille. Tämä tuotos olisi voinut käytännössä olla mistä tahansa kilpailusta. Teksti kokonaisuudessaan oli mukavaa luettavaa ja siinä pääsi hyvin ratsastajan pään sisälle kurkkaamaan, mitä tapahtuu juuri ennen H-hetkeä."

"Ytimekäs, tarkasti kisavalmistautumiseen ja lähestyvän h-hetken odottamiseen keskittyvä tuotos, jossa kuin mausteena on tuotu esille ratsastajan tarkka ja keskittynyt luonne liittyen oman suorituksen pohtimiseen, aikaisempien ratsukoiden suorituksiin sekä ratasuunnitelman analysointiin. Tuo ensimmäisistä opetuskerroista pinttynyt tapa sanoa “hei” ennen ratsukon kisasuorituksia nosti tuomariston huulille hymyn. Hopeinen enkelikoru on myös oikein oiva lisä “herran haltuun” -sanonnan lisäksi, mutta olisi kuitenkin vaatinut vielä jotain lisää teemaplussan saamiseksi. Yleisesti ottaen helppolukuinen ja nopsakka hyvänmielentuotos, josta suureksi harmiksi ei tule missään vaiheessa esille sen liittyvän juuri tähän Power Jump:iin, mikä on näiden kisojen arvosteluissa itse pääkriteerinä. Power Jumpin esille tuominen otsikossa tai tekstissä itsessään, sekä lisäksi kenties Cloudfieldin miljöön, estegallerian tai muu tapahtumaan liittyvän asian maininta olisi tehnyt tästä tuotoksesta ihan varteenotettavan kilpailutuotoksen."