Täältä löydät kertomuksen Vechnostin historiasta alkaen 1200-luvulta, jolloin Perustajina tunnetut neljä merkkihenkilöä ensi ekrran saapuivat saaristoon. Allaolevasta aikajanasta voit tarvittaessa tarkistaa nopeasti oleellisimmat vuosiluvut. Lisää tietoa saaren historian monista värikkäistä vaiheista löydät useista kirjaston teoksista.
1258 — Perustajat löytävät saaristoon
1259 — historialliset neuvottelut
1260 — Loistokausi alkaa
1400-1420 — valtavat muuttoaallot
1422 — saaristo nimetään virallisesti Vechnostiksi
1447 — Kruunukaupungin rakentaminen päättyy
1774 — Suuri sisällissota alkaa
1782 — sota päättyy, Portti suljetaan
1882 — Portti aukeaa, Toinen loistokausi alkaa
1900-1920 — uudet, edellisiä pienemmät muuttoaallot
1920 — hallintojärjestelmä luodaan, ensimmäiset vaalit
1923 — Aarteisto perustetaan
1948 — Akatemia perustetaan
1956 — mafia saapuu Kalmankitaan
2020 — sadannes kansanäänestys
Ihmisten keskuudessa on aina elänyt yliluonnollisia olentoja. Kautta historian he ovat vältelleet paljastumista ja taistelleet henkensä ja vapautensa puolesta. Rooman imperiumin aikoihin ja vielä kauan sen jälkeen varjoissa liikkui useita pieniä ryhmiä ja heimoja, yleensä oman lajinsa kesken, sillä joukossa oli voimaa ja yksin selviäminen sitä vastoin vaikeaa. Eräs ryhmä erottui muista poikkeavuudellaan: joukon jäsenet edustivat kaikki eri lajia, mutta olivat silti löytäneet yhteisymmärrykseen. Joukon voimapesä oli nuori muodonmuuttaja Androw, kun taas aivoina toimi Idris-niminen vampyyri. Porukan naiset olivat tulisieluinen haltia Odine ja ikäisekseen ihmeellisen voimakas maagi Eudora.
Vuonna 1258 kyseinen nelikko päätyi yllättäen läntisen Euroopan kesäisestä lehtometsästä keskelle ikivanhalta vaikuttavien kivimuodostelmien kehää. Ystävykset eivät tienneet, minne olivat päätyneet tai miten pääsisivät takaisin, mutta uteliaisuus vei voiton. Nelikko seurasi kaukaista aaltojen ääntä ja saapui aikansa kuljettuaan kivikkoiselle merenrannalle. Rannalta käsin he näkivät jokaisessa ilmansuunnassa uuden saaren, huomattavasti tätä keskimmäistä kookkaamman. Asiaa pohdittuaan he päättivät haluavansa pohjoisessa siintävälle saarelle, sillä se vaikutti vuorenhuippuineen kaikkein suurimmalta. Androw ui helposti kapean lahden yli valtavassa sudenhahmossaan, ja kolme muuta seurasivat kuivin jaloin Eudoran taikuuden kannattelemina.
Rannikolta alkoi nelikon vaivalloinen matka kohti vuoren juurta. He toivoivat voivansa patikoida vuoren huipulle nähdäkseen koko saariston kerralla, ja ehkä he matkallaan myös kohtaisivat muita älyllisiä olentoja, jotka voisivat auttaa heitä. Matka vuorelle kesti useamman vuorokauden, mutta silti ystävykset eivät kohdanneet toisia ihmisolentoja, ainoastaan lukuisia eläimiä, joista osaa he eivät tunnistaneet, ja kummallisia pieniä olentoja, jotka katosivat näkymättömiin aina, kun heitä yritti lähestyä. Öisin susien ulvaisut kaikuivat metsissä, ja välillä uhkaava karjunta halkoi taivaita. Kaikkein rauhattomin matkalla oli Androw, joka uskoi äänten kutsuvan juuri häntä.
Vuoren juurelle saavuttuaan ystävyksiä odotti ylväs näky: valtavat putoukset kuohuivat alas jyrkkiä rinteitä, upoten kirkkaan järven syövereihin. He eivät kuitenkaan ehtineet ihastella maisemaa rauhassa, sillä heti aukealle astuttuaan heidät oli huomattu, ja paikalle saapui sangen mielenkiintoinen olio, joka muistutti yhtä paljon kalaa kuin miestä. Olento puhui oudosti ja katkonaisesti, kertoen olevansa järven suojelija. Ystävällisestä olemuksestaan huolimatta hän ei vastannut yhteenkään kysymykseen. Ennen katoamistaan takaisin järven syövereihin suojelija silti kertoi, että vastauksia kaipaavien kannattaisi hajaantua. Ystävykset päättivät noudattaa neuvoa: Eudora suuntasi pohjoisen kautta itään, Androw länteen, Idris etelään ja Odine kaakkoon. He sopivat tapaavansa vuoren juurella, kun aurinko nousisi kolmannenkymmenennen kerran.
Lopulta saapui kolmaskymmenes auringonnousu ja ystävykset palasivat järvelle kuin ihmeen kaupalla täysin haavoittumattomina. Jokaisella oli mitä uskomattomin tarina kerrottavanaan, eivätkä kolmekymmentä päivää olleet kuluneet täysin rauhanomaisissa merkeissä. Valtavaa saaristoa kansoittivat lukuisat eri klaanit ja heimot, joista kaksi suurinta, hurjasudet ja lohikäärmeet, olivat sotineet keskenään jo vuosikymmeniä.
Androw oli kohdannut tämän kolme kertaa tavallista sutta suurempien hurjasusien lauman ja saanut tietää olevansa itsekin sellainen. Kaukana idässä Eudora oli kohdannut lohikäärmeitä, jotka olivat alun vihamielisyyden jälkeen kuljettaneet hänet pyhälle kotisaarelleen. Lohikäärmekansaa piinasi vakava kulkutauti, joka uhkasi lasten ja poikasten henkeä. Parantajan taidoillaan Eudora pelasti kaikki sairastavat ja ansaitsi näin lohikäärmeiden luottamuksen. Etelän rannikoilla Idris oli kohdannut sekä vampyyrejä, maageja että muodonmuuttajia, jotka kaikki elivät sulassa sovussa keskenään, pysyen erossa hurjasusien ja lohikäärmeiden ongelmista. He olivat kuljettaneet Idriksen mukanaan eteläisemmille saarille, joilta Idris oli löytänyt uskomatonta magiaa, joka ylitti moninkertaisesti ihmisten maailmassa tunnetun taikuuden. Odine oli ainoa, joka oli tyytymätön löytämäänsä: pohjoisen haltiakansan metsät olivat täynnä viisautta ja kauneutta, mutta niiden asukkaat olivat ylpeitä ja koppavia. Pohjoishaltiat pitivät kaikkia muita lajeja aliarvoisina, suhtautuen varauksella jopa sukulaisiinsa etelähaltioihin.
Yhdessä neuvoteltuaan nelikko matkasi tapaamaan myös kansoja, joista he olivat vasta kuulleet huhuja. Merenväki asutti lahtien lämpimiä poukamia ja koralliriuttoja, vartioiden tiiviisti kultaisia rantojaan. He olivat nähneet nelikon saapumisen ja olivat otettuja ystävysten saapuessa heidän luokseen. Merenväki kertoi innokkaasti ja ylpeydellä tarinoita muinaisista ajoista, jolloin heidän esi-isänsä olivat eläneet muiden kansojen rinnalla tasa-arvoisina. Sittemmin pohjoiset vedet olivat viilenneet elinkelvottomaksi, ja suurten kansojen sotiessa vedenalaisen maailma oli jätetty unohduksiin.
Vuoristo sen sijaan oli jakautunut yhteisymmärryksessä kahtia: sen luolastot ja solat olivat kääpiöiden valtakuntaa, korkeat huiput enkeleiden pyhättöjä. Kääpiöt eivät olleet kiinnostuneita ystävysten kysymyksistä, mutta esittelivät ylpeinä vuorten uumenista louhimiaan rikkauksia ja voimakkaita kiteitä, joilla oli taikavoimia. Enkelit sen sijaan suhtautuivat ihmisten maailmasta saapuneisiin tulokkaisiin tylysti; enkelit keskittyivät palvomaan luonnonvoimia eivätkä halunneet edes ajatella muiden kansojen ongelmia. Erään arkkienkelin mielenkiinto kuitenkin heräsi, sillä jo lapsena hän oli nähnyt unia neljästä suuresta, jotka nousisivat valtaan, ja miehestä, joka johtaisi veriviholliset yhteen – miehestä, joka oli sekä susi että lohikäärme. Tämä arkkienkeli ei kuitenkaan ollut muita kiinnostuneempi vastaamaan kysymyksiin tai toteuttamaan muutakaan yhteistyötä, joten ystävykset joutuivat lähtemään vuorilta melkein tyhjin käsin.
Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä olivat kentaurien ja keijujen heimot, jotka eivät valinneet puolia klaanien välisessä vihanpidossa. He suhtautuivat ihmisolentoihin vaihdellen epäileväisestä ystävälliseen, mutta jakoivat tietämystään niin paljon kuin pystyivät. Kentaurit kertoivat, että kaikilla kansoilla oli oma näkemyksensä maailman synnystä ja elämän tarkoituksesta, sillä kaikki palvoivat omia jumaliaan suostumatta hyväksymään eriäviä näkemyksiä.
Kaiken näkemänsä ja kuulemansa jälkeen ystävykset olivat yhtä mieltä siitä, ettei eripura saisi enää jatkua. Saari kaikessa upeudessaan oli ihmisten vainoja paenneille unelmien täyttymys, eikä se saisi mennä hukkaan tällä tavalla. Nelikko teki uuden sopimuksen: kuun ollessa täysi kolmatta kertaa he tapaisivat jälleen tämän samaisen järven rannalla. Mukaan täytyisi saada jokaisen kansan johtaja keinolla millä hyvänsä.
Odine palasi takaisin pohjoishaltioiden kylään oppiakseen ymmärtämään heidän kulttuuriaan ja tarkoitusperiään. Idris kiersi etelässä, kooten yksinäiset syrjäseutujen asukkaat. Yhdessä maagit, muodonmuuttajat ja lukuisten muiden pienilukuisempien lajien edustajat tulivat siihen tulokseen, että heidän täytyisi saada itselleen kunnollinen asema saarella, jotta etelän kansat ja siellä tunnettu taikuus voisivat joskus kukoistaa ansaitsemallaan tavalla. Vampyyrit haaveilivat omasta kylästä, jossa he voisivat elää ilman pelkoa vainoista, ja Idris lupasi sen heille.
Androw ja Eudora suuntasivat yhdessä lohikäärmeiden luo. Vastaanotto hurjasutta kohtaan oli hyökkäävä, mutta Eudoran avulla hyväsydäminen Androw onnistui saavuttamaan lohikäärmepäällikön hataran hyväksynnän. Kaksi kuukautta Eudora ja Androw viettivät lohikäärmeiden keskuudessa, auttaen rakentamaan aikojen saatossa kärsinyttä kylää ja hoivaten lapsia. Päällikön ihastuttava tytär, vitivalkoiseksi lohikäärmeeksi muuttuva Ezila, vei täysin Androw’n sydämen, eikä tunne suinkaan ollut yksipuolinen. Rakastavaiset joutuivat kuitenkin hyvästelemään toisensa, kun Androw ja Eudora matkasivat vuorten kautta länteen viimeiseksi kuukaudeksi. Eudora jättäytyi matkasta vuorilla neuvotellakseen kääpiöiden ja enkeleiden kanssa. Kääpiöiden kaivosmestari oli viisas ja rauhallinen mies, joten he suostuivat neuvotteluihin enemmän kuin mielellään. Arkkienkeleistä sen sijaan vain yksi suostui, hänkin vain saadakseen tietää, kuinka paikkansapitäviä hänen näkynsä olivat.
Androw saapui hurjasusien luokse haisten jo kauas lohikäärmeeltä, saaden hetkessä aiemmin niin ystävälliset lajitoverinsa raivon valtaan. Puoli kuukautta Androw virui tyrmässä, kun lauman alfapari harkitsi, voiko tuntemattomaan suteen alkuunkaan luottaa. Heitä pelotti, ettei ihmisten maailmassa kasvanut hurjasusi olisi lojaali ja että lohikäärmeet olisivat lahjoneet miehen puolelleen. Lopulta alfaparikin suostui neuvotteluihin, taluttaen kuitenkin Androw’n mukanaan panttivankina.
Kuun tullessa täysi kolmannen kerran ja aamun sarastaessa tämän jälkeen putousten rannalle kokoontui ennennäkemätön joukko. Neuvottelujen alku oli riitaisa: Eudora, Idris, Odine ja lohikäärmeet olivat raivoissaan nähdessään Androw’n kahleissa, ja kiista eteni nopeasti taisteluksi. Kun toinen hurjasusien alfoista hyökkäsi Ezilan kimppuun, tapahtui jotain täysin uskomatonta: Androw muuttui valtavaksi lohikäärmeeksi, pelastaen rakkaansa haavoittumattomana. Arkkienkelin ennustusten mukaisesti mies, joka oli sekä susi että lohikäärme, yhdisti veriviholliset ja siten samalla kaikki muut saariston kansat.
Tästä neuvottelusta alkunsa saanut onnen ja rauhan aikakausi kesti lopulta yli viisisataa vuotta ja sai myöhemmin nimekseen Loistokausi (engl. Era of Greatness). Androw, Eudora, Idris ja Odine, jotka jälkikäteen opittiin tuntemaan yhteisnimellä Neljä perustajaa (engl. the Four Founders), rakensivat yhdessä saariston alkuperäisten kansojen kanssa kestävän yhteiskunnan, jossa kaikilla oli paikkansa ja tarkoituksensa. Metsät, järvet ja laaksot sekä asutuskeskukset saivat nopeasti nimensä, kun saaristoa alettiin ensimmäistä kertaa kartoittamaan perinpohjin. Lopulta puuttui enää koko saariston nimi. Lukuisista ehdotuksista voittajaksi nousi enkelkielen nimityksestä Vekhnostium suoraan johdettu Vechnost.
Eudora onnistui sitomaan Varjolehdon muinaisten raunioiden Porttina tunnetun holvikaaren pysyvästi ihmisten maailmaan, ja nelikko suuntasi takaisin ihmisten keskuuteen jakaakseen Vechnostin ilosanomaa. 1400-1420 -luvuilla iskivät suurimmat muuttoaallot, ja sadattuhannet yliluonnolliset olennot saapuivat Vechnostiin. Saaristoon rakentui nopeasti uusia kyliä, joista osa laajeni valtaviksi kaupungeiksi. Perustajat hajaantuivat ympäri saaria omille mielialueilleen toteuttaakseen lupauksia, joita olivat kansoille antaneet.
Kaikkien suurten kaupunkien ja upeiden kylien parhaimmatkin ominaisuudet kalpenivat, kun putouksille kohosi Kruunukaupunki – koko saariston suurin asutuskeskus, josta nimettiin virallinen pääkaupunki. Kruunukaupungin tärkeimmäksi paikaksi muodostui Kuninkaiden sali, jossa kaupunkien ja kylien sekä klaanien ja heimojen johtajat kokoontuivat päättämään saariston asioista. Pitkälti sananvalta oli Perustajilla, erityisesti kansan suurta suosiota nauttivalla Androw’lla. Rauhan ja järjestyksen ylläpitämiseksi perustettiin Vechnostin vartiosto, joka partioi yötä päivää ympäri saaria, valvoen uusia tiukkoja lakeja. Kun yhteiskunta oli rakennettu, rauha vallitsi Vechnostissa pitkään. Ei kuitenkaan ikuisesti.
Vechnostin suuri sisällissota (engl. Great Vechnostian Civil War) syttyi ihmisten maailman eläessä 1770-lukua ja se kesti melkein kymmenen vuotta. On mahdotonta nimetä yhtä selkeää syytä, joka lopulta ajoi Vechnostin kansat toisiaan vastaan. Sota oli monien surkeiden sattumusten summa. Tyytymättömyys tavallisen kansan keskuudessa lisääntyi, kun Kuninkaiden salissa tapahtui yhä vain enemmän ja enemmän päätöksiä, joissa heidän mielipiteitään ei kuunneltu lainkaan. Ikinuoret Idris ja Eudora sekä Androw’n ja Odinen perilliset olivat pysyneet vallassa jo vuosisatoja, ja muidenkin johtajien paikat kulkivat suvun sisällä vanhemmalta esikoiselle. Ainoastaan hurjasusien laumassa alfoiksi valikoituivat aina vahvimmat, kuten oli ollut tapana jo aikojen alusta lähtien. Kansa vaati demokraattisia vaaleja ja mahdollisuutta vaikuttaa, mutta johtajat eivät suostuneet joustamaan. He kokivat tietävänsä parhaiten, mikä on saariston kansoille parhaaksi.
Ympäri saaristoa nousi kapinallisten ryhmiä, jotka halusivat tahtonsa läpi, eivätkä edes Vartioston kyvyt riittäneet tilanteen rauhoittamiseksi. Päättäjien oli pakko pysähtyä kuuntelemaan kansaa. Se ei kuitenkaan helpottanut tilannetta missään määrin: yksi vaati sitä, toinen tätä ja kolmas jotakin muuta. Vallankumoukselliset ryhmät olivat eri mieltä kaikesta, ja lopulta eripura kansan keskuudessa sekoitti myös Kuninkaiden salin yleensä niin yksimieliset kokoukset. Suurimmat kiistat koskivat vampyyrien oikeuksia, klaanien ylivaltaa ja sitä, miten köyhät maaseudun asukkaat joutuivat ruokkimaan ylellisestä elämästä nauttivat pääkaupungin asukkaat vuodesta toiseen.
Kiistat jakoivat saaren kolmeen osaan, kun irralliset kapinalliset sopivat kompromisseja ja lyöttäytyivät yhteen. Etelä vaati vampyyreille ja vähälukuisten lajien edustajille tasa-arvoa yhteiskunnan päätöksissä sekä johtamisoikeuden periytymisen lakkauttamista. Idän ja pohjoisen kansat, lohikäärmeet mukaan lukien, vaativat perinteiden säilymistä, sillä he eivät kokeneet muutoksia tarpeellisiksi. Hurjasudet kyllästyivät siihen, että kaikkien mielipiteitä pitäisi kuunnella, ja pikkuhiljaa klaani alkoi jälleen haaveille reviirinsä laajentamisesta.
Johtajat pyrkivät viimeiseen asti neuvottelemaan ja lopettamaan sodan ennen kuin se edes alkaisi. Ennen niin arvostettujen johtajien mielipiteisiin oli kuitenkin kyllästytty, ja Perustajien ja heidän jälkeläistensä kannattajat olivat vähentyneet. Monet kapinalliset olivat yhtä mieltä siitä, että Perustajien sukulinjat olisi aika katkaista pysyvästi. Androw’n perillinen, Kruunukaupungin johtaja, menetti henkensä ensimmäisenä, kun hänen omat sotilaansa pettivät hänet, ampuen nuolen selän läpi suoraan sydämeen. Vechnostin suuren johtajan, suorastaan kuninkaana pidetyn miehen, yllättävä kuolema sytytti sodan ilmiliekkeihin, sysäten liikkeelle tuhoisten tapahtumien sarjan.
Androw’n sukulinjaa ja hänen näkemyksiään kannattaneet taistelijat luulivat pitkään, että miehen olivat salamurhanneet etelän joukot Idriksen käskystä. Vain muutama päivä Kruunukaupungin johtajan kuoleman jälkeen Idriksen tytär löydettiin kuolleena Varjolehdosta. Julma, aiheeton kosto sai vampyyrien yhteisön suunniltaan, jolloin he suuntasivat raivon vallassa pohjoiseen. Samalla hetkellä hurjasudet lähtivät etenemään lännestä pääkaupunkiin, aikeinaan vallata putousten alue, ja lohikäärmeet jättivät taistelun rannikolla pysäyttääkseen heidät.
Veriset taistelut kestivät lähes taukoamatta kuukausien ajan. Lopulta pienilukuinen vampyyrien joukko perääntyi takaisin Varjolehtoon viimeisten etelän maaseudun asukkaiden kanssa ilman Idristä, joka oli menettänyt henkensä taisteluissa. Myös Eudora oli kadonnut, mutta kukaan ei tiennyt, oliko hän paennut vai kuollut. Lohikäärmeet olivat torjuneet onnistuneesti hurjasusien hyökkäyksen, mutta kohtaloikkain seurauksin molemmille klaaneille. Sodan päätös alkoi lähestyä, vaikkei loppuratkaisua ollut havaittavissa. Klaanien johtajat olivat menehtyneet, kansa väsynyt ja nälissään. Sato kuoli peltoihin ja saaren ilmasto heittelehti – edes elementalistien jatkuva työ ei riittänyt tasapainottamaan sodan runnomia luonnonoloja. Kun Varjolehdon suojelija löydettiin kuolleena ja ennen niin elinvoimainen, kaunis metsä kelottui autioiksi raunioiksi, kansa heräsi vihdoin siihen, mitä heidän turha sotansa oli saanut aikaiseksi.
Neuvoto ja hätääntynyt kansa yllättyivät suuresti, kun Eudoran tytär Eudocia ilmestyi paikalle ratkaisu käsissään. Eudocia oli ennustanut sodan toivottoman loppuratkaisun ja Varjolehdon surullisen kohtalon jo aikoja sitten. Nainen oli sen jälkeen keskittänyt kaikki voimansa ratkaisun löytämiseen: hän aikoi sulkea portaalin ihmismaailmaan, jotta saaristo saisi jäädä omaan rauhaansa. Jäljellä olevilla asukkailla oli mahdollisuus valita lähteäkö ihmisten maailmaan vai jäädäkö saaristolle selviytymään. Suurin osa lähti suosiolla kohti ihmisten maailmaa, vastentahtoisimmat pienellä taivuttelulla. Saarelle jäivät tietenkin klaanien lähes olemattomat rippeet – hurjasudet ja lohikäärmeet mieluummin kuolisivat esi-isiensä mailla kuin joutuisivat maailmaan, johon eivät kuuluneet. Heidän lisäkseen jokaiseen kylään jäi muutamakymmenen asukasta, jotka halusivat jäädä synkästä tilanteesta huolimatta.
Halukkaiden poistuttua ihmisten maailmaan Eudocia sulki Vechnostin yhteyden ihmisten maailmaan sadaksi vuodeksi voimakkaalla taikuudella. Nainen vaipui pitkään horrokseen käytettyään kaikki voimansa, jättäen saariston pelastamisen muiden harteille. Jäljelle jäänyt alle tuhannen hengen joukko keskittyi kunnostamaan kyliä ja kaupunkeja, hoivaamaan luontoa ja turvaamaan alkuperäisten klaanien ja lajien kirjon säilymisen. Sata vuotta kuluivat rauhanomaisesta, hiljaisesta elosta huolimatta nopeasti, kunnes koitti päivä, jona Vechnostin saaristo oli valmis uuteen kukoistukseen.
Ihmisten maailman eläessä 1880-lukua Vechnostin Portilla tapahtui ensimmäistä kertaa sataan vuoteen. Portinvartijat ottivat ilolla vastaan kolmen eksyneen muodonmuuttajan joukon, opastivat heidät alkuun ja kertoivat oleellisimman, pitäen kuitenkin verisen historian suosiolla omana tietonaan. Pian väkeä alkoi saapua lisää, ensin kymmeniä, sitten satoja ja lopulta tuhansia. Vanhat kylät ja kaupungit täyttyivät jälleen asukkaista, ensimmäiset vaalit järjestettiin.
Jokaisesta kaupungista ja kylästä valittiin äänestyksellä yksi johtaja, joka pääsi Kruunukaupungissa järjestettäviin kokouksiin päättämään saariston asioista. Entinen Kuninkaiden sali tunnettiin nyt Neuvoston salina, ja pian myös Vartiosto nousi uudelleen toimintaan, jotta rauha säilyisi. Muutamat jo sodan aikana eläneet tärkeät henkilöt, kuten horroksesta herännyt Calypso, saivat oikeuden valvoa Neuvoston toimintaa, jotta oikeus toteutuisi tällä kertaa kaikkia saaren asukkaita ja ennen kaikkea itse saarta kunnioittaen.
Alkoi niin sanottu Toinen loistokausi (engl. Second Era of Greatness), jonka myötä saari modernisoitui ihmisten maailman tahdissa, omien ominaisuuksiensa sallimissa rajoissa. Muun muassa ravintolat, yökerhot, karnevaalit ja markkinat löysivät tiensä saarelle, ja kaupankäynti kehittyi uusiin ulottuvuuksiin, kun asukkaat alkoivat tekemään töitä toisilleen palkkaa vastaan. Koulutus, maatalous ja terveydenhuolto ylittivät jopa ihmisten maailman hienoudet, olihan saaristossa magia apuna. Uusi loistokas aika oli todellakin alkanut.
Saarelle kuitenkin saapui kaiken ilon ja vaurauden ohessa myös ongelmia. 50-luvulla vampyyrimafia otti Teneburin saaren melkein kokonaan haltuunsa, ja pian heidän kannoillaan saapuivat metsästäjät. Ongelmalliset demonit sekä yksinäiset, kurittomat vampyyrit ja ihmissudet aiheuttivat päänvaivaa, kuten myös alkuperäislajien kantojen romahdus toisten lajien vallatessa elintilaa. Yhteistyö kymmenien eri lajien välillä ei aina suju mutkattomasti, joten Neuvoston työ toimivan yhteiskunnan eteen ei ole vielä valmis – päinvastoin se on vasta alussa.