Magnora
Magnora (enkelkielisistä sanoista magum nora, “suuret metsät”) on Vechnostin saariston suuri saari, joka kattaa miltei samankokoisen alueen kuin kaikki muut saaret yhdistettynä. Kuten saaren nimen etymologiasta voidaan päätellä, merkittävä osa sen pinta-alasta on metsän peitossa. Saarella sijaitsevatkin koko saariston isoimmat yhtenäiset metsäalueet, havupuiden valtaama Hukkametsä ja Hopealehdoksi kutsuttu lehtimetsä. Eräs vaikuttavimpia luontokohteita saarella ovat korkealle kurkottelevat Suurvuoret sekä niiden upeat vesiputoukset. Saaren pohjoisseutu kärsii kylmistä puhureista sekä ankarista talvista, kun taas etelässä voimakkaan merivirran ansiosta säät ovat lämpöiset ympärivuotisesti. Magnora on saarista tiheimmin asuttu ja siellä sijaitsevat peräti yli puolet saariston asutuskeskuksista: Kruunukaupunki, Vuorenselkä, Alipiilo, Taivastarha, Jokiniitty, Kaunosalo, Sudenpesä, Usvanloukko, Tyrskynpoukama, Lehväskätkö ja Aurinkolahti.
Suurvuoret
Magnoran keskellä jylhinä ja kunnioitusta herättävinä kohoavat Suurvuoret (engl. Grand Mountains). Kyseessä on lyhyt poimuvuoristo, jolla on korkeiden piikkihuippujen lisäksi matalampia, tunturimaisia rinteitä. Suurvuorten terävä kärki, koko saariston korkein piste, tunnetaan nimellä Lohikäärmeen silmä (engl. Dragon’s Eye), eikä ilman yli-inhimillisiä kykyjä edes taidokkain kiipeilijä pysty käsivoimin saavuttamaan jyrkän vuorenseinämän hitusen alle 2000 metrin korkeudessa siintävää huippua, joka on alituiseen lumikinosten peitossa. Vuorten puolivälin saavuttaminen ei kuitenkaan ole mahdottomuus, vaan sinne pääsee näppärästi kapeita polkuja pitkin tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi aarnikotkan kyyditsemänä.
Kasvusto vuoren tienoilla on melko niukkaa: maasto on lähinnä paljasta kivikkoa, jossa versoaa kanervikkoja, jokunen sitkeä havupuu ja muutamia satunnaisia jalava- ja pyökkimetsikköjä. Rinteillä liikkuu maaeläimistä vuorikauriita, mufloneita ja murmeleita, linnuista haukkoja ja kotkia. Lämpötilojen vaihtelu vuodenajasta toiseen on rajua: talvisin pakkasasteita voi olla -30°C, kun taas kesän kuivuudessa lukemat kevyesti loikkaavat +20°C paremmalle puolen. Tarkkaavaisimmat tutkimusmatkailijat voivat löytää vuoristosta tummia suuaukkoja, jotka johtavat salaperäisiin luolastoihin. Tunnelit ovat kaikkea muuta kuin mukavia pimeydessään ja ahtaudessaan, eikä niiden sinne tänne risteilevään verkostoon kannata lähteä seikkailemaan kevytkenkäisellä asenteella, sillä labyrinttimaiset eksyttävät loistavallakin suuntavaistolla varustetut. Useat ovatkin kadonneet erehdyttyään liian syvälle onkaloiden uumeniin.
Vuorten huipulla virtaa mahtava joki, joka syöksyy alas kuohuen ja räiskyen. Suurputoukset (engl. Grand Falls) on kiistattomasti yksi saariston tyrmäävimmistä nähtävyyksistä. Niiden hienoissa maisemissa viihtyvät niin saukot kuin haikarat, ja vesipisaroihin osuva auringonvalo piirtää lähistölle usein koreita sateenkaaria. Vesiputous muodostaa vuoren juureen jättimäisen järven, josta kaikki Magnoran vesistöt saavat alkulähteensä, ja sen äärellä istuskellessa veden kohina yltyy korviahuumaavaksi. Kivipohja on niin syvä, että sinne saakka sukeltaminen on todellinen haaste, mutta uiminen tummansinisessä, vilpoisassa vedessä on ihastuttava kokemus. Reunoilla kävellessään täytyy tosin varoa askeliaan, jottei liukastu roiskeiden kastelemaan kallioon.
Kruunukaupunki
Vechnostin sydän sykkii vesiputouksilla: Kruunukaupunki (engl. Throne City), jota arjessa kutsutaan lyhyemmin pelkästään pääkaupungiksi, on vilkas suurkaupunki tulvillaan iloa, eloa ja valoa. Kaupunki levittäytyy vaahtoavien putousten molemmin puolin ja niitä erottavan kuilun ylitse kulkevat kymmenisen metriä leveät sillat, joilla on riittämiin tilaa metropolin liikennesumille. Kruunukaupunki on kaikessa komeudessaan majesteetillinen, suorastaan utopinen ilmestys. Arkkitehtuuri jäljittelee antiikin kreikkalaisia ja roomalaisia mestariteoksia doorialaisine pylväikköineen ja havaittavissa on myös runsaasti barokin sekä klassismin vivahteita, kuten kattojen koristeelliset päätykolmiot ja pyöreät kupolit.
Kaikkialla on kiinnitetty huomiota symmetriaan; jokainen kulma on tasan millilleen oikein. Kantava teema on raidallinen marmori ja kultaiset detaljit – juhlava yhdistelmä, joka huokuu vaurautta. Vastoin fysiikan lakeja siellä täällä ajelehtii pikkuriikkisiä leijuvia saaria, joita koristavien kukkaistutusten siniset ja violetit sävyt maustavat muutoin simppeliä värimaailmaa. Kortteleiden varrella on useita upeita viheralueita ja niissä valtavia suihkulähteitä. Tavallisten hevosten lisäksi yleinen menopeli varsinkin äveriäillä kruunukaupunkilaisilla on pegasos, joten ei tarvitse suotta säikähtää, vaikka pään päältä sujahtaisi lentävät vaunut.
Kruunukaupungin keskustan muodostaa suuri neliskanttinen aukio. Timanttiaukiolla (engl. Adamantine Square) sijaitsee ruuhkainen tori, kiiltävällä kivellä laatoitettuja kävelykatuja sekä kaunis puisto geometrisesti leikeltyine pensaineen. Puistosta löytyy kaupungin satavuotislahjaksi pystytetty, elävän mallin kokoinen patsas neljästä Perustajasta, jonka jalustaan on ikuistettu sanat “Vechnost in aeternum”. Aukiota rajaavat useat kaupungin tärkeimmistä julkisista rakennuksista, muun muassa saariston ainoa pankki sekä kattavan koulutusvalikoiman tarjoava Akatemia. Portaikko johtaa aukiolta joukkotapahtumien järjestyspaikkana käytetyn kaupungintalon mahtipontisille oville. Kaupungintalon yhteyteen kuuluu sata metriä korkea kellotorni, jonka tasatuntiset lyönnit pitävät kaupunkilaiset tietoisina ajankulusta. Tämän kellotornin viisarit samalla säätävät koko saariston virallisen ajan.
Kulttuurielämyksiä etsivä voi kiertää museoissa oppimassa uutta saariston monivaiheisesta historiasta, pistäytyä visiitille taidegallerioihin, joiden kokoelmissa on esillä vechnostilaisten maalarien ja kuvanveistäjien parhaat palat, tai varata lipun johonkin kaupungin ensiluokkaisista teatteri-, ooppera- ja balettinäytöksistä. Kruunukaupunki on myös shoppailijoiden paratiisi: Timanttiaukiolta on suora pääsy huippulaadukkaisiin kauppoihin, kahviloihin ja ravintoloihin, eikä sellaista liikettä olekaan, etteikö sitä löytyisi jostain päin pääkaupunkia.
Alipiilo
Syvältä, syvältä Suurvuorten alta löytyy sijaintinsa puolesta hyvin epätavallinen kylä, Alipiilo (engl. Underhaven). Sinne johtaa useampi kelvollinen reitti, mutta helppokulkuisin ja täten vilkkain niistä saa alkupisteensä vuorten länsipuolelta. Alipiilon rakennukset koostuvat irtaimistoa lukuun ottamatta kokonaan kivestä, sillä ne on louhittu suoraan luolan seinämiin kalliotemppelien tapaisesti. Eri puolille valtaisan suurta onkaloa pystyy kulkemaan kätevästi harmailla tiilillä vuorattuja tunneleita pitkin.
Asumuksia on maanrajasta monen sadan metrin korkeudessa huitelevaan kattoon saakka, josta roikkuu isoja tippukiviä. Eri tasoja yhdistävät kapeat, jyrkät rappuset. Auringonvaloa pääsee sisään hyvin minimaalisesti, minkä vuoksi kylä on otollinen asuinpaikka olennoille, jotka syystä tai toisesta eivät siedä päivänpaistetta. Asukkien ei silti tarvitse kärvistellä pilkkopimeässä, sillä Alipiilossa on konstit omasta takaa: seinämät tursuavat tusinoittain valokristalleja, jotka hehkuvat luolaan sinertävää valoa sammumatta ikinä.
Suurvuorten sisuksissa piilee mittaamattomat luonnonvarat, joiden haalimiseen Alipiilosta on muodostunut vuosisatoja sitten saaren kaivosteollisuuden keskittymä. Mineraaliesiintymät ovat tiheitä, ja rikkaasta malmista saadaan arvokkaita jalometalleja. Erityisen loistava kohde se on kaivostoiminnalle siksi, että se on saariston ainoa paikka, josta löytää samanaikaisesti sekä kirkaskiteitä, hohkakiteitä, ukkoskiteitä että mahtikiteitä. Kaivostyöläisten ammatti ei ole helppoa puuhaa, sillä vaarana ovat sortumat ja myrkkykaasut. Kaikkein kauhistuttavinta on ukkoskiteiden ja mahtikiteiden louhinta, sillä ne voivat hakun iskusta räjähtää miinan lailla. Resurssien saatavuuden vuoksi Alipiilossa asustaa sankoin joukoin eri aloihin erikoistuneita seppiä, jotka ovat perustaneet pajansa kylään. Tulten loimutessa ahjoissa kuumuus ei pääse karkaamaan ulos vuoren uumenista ja lämmön pakkaantuessa kylästä tulee hiostava pätsi.
Vuorenselkä
Lähemmäs 900 metrin korkeuteen Suurvuorten rinteille sijoittuu Vuorenselän kylä (engl. Mountridge Village). Yläilmoissa saattaa huimata, mutta paikallinen väestö kehuu, että raitis vuoristoilma tekee terää keuhkoille ja koko keholle – ja ovathan korkeuksista avautuvat näköalat kerrassaan ihmeelliset. Kaltevien vuorentörmien väliin kyhätyt puumökit ovat pittoreskin alppikylän kuvajainen, ja vaikka sydäntalvella hallatar koettelee asukkaita pakkasilla, sopuisa yhteishenki pitää heidät lämpiminä. Suloinen, sveitsiläistyylinen puuarkkitehtuuri saa simppelit, matalakattoiset majat muistuttamaan piparkakkutaloja. Kylässä asuvien kunto kasvaa kohisten, sillä rampatessa eestaas oville vieviä portaikkoja saa aimo annoksen hyötyliikuntaa.
Vuorenselän suurin houkutin on sen kuuluisat kuumat lähteet. Kylän laitamilla on useita suurehkoja, kiehuvina höyryäviä lähteitä, suoranaisia luontoäidin poreammeita. Vain puolitoista metriä syvien altaiden hätkähdyttävän sininen vesi on kesät talvet suunnilleen +40°C lämpöistä, ja kuumaan kylpyyn pulahtaminen on takuuvarma keino höllentää kireät lihakset. Kaiken kukkuraksi mineraalipitoisen veden parantavat ominaisuudet edistävät terveyttä.
Kuumien lähteiden yhteyteen on niiden suosion vuoksi perustettu menestyksekkäitä kylpylöitä, jotka tarjoavat myös hierontaa ja höyrysaunan. Nämä pienyritykset ja oivalliset laskettelurinteet vetävät magneetin lailla kylään rentoutusta janoavia sekä talviurheilun ystäviä. Alipiilossa harjoitetaan lisäksi pienimuotoista kaivostoimintaa: vuorensisäisistä käytävistä löytyy kirkaskiteitä sekä tiettyä metalleja, kuten kuparia ja sinkkiä.
Taivastarha
Enkelhovin muinainen asuinsija Taivastarha (engl. Skygarden) tunnetaan myös lisänimellä “Magnoran ihme”, sillä pystysuoralla vuorenrinteellä seisova kylä näyttää sankan sumun takia leijuvan ilmassa. Kaukaisen sijaintinsa vuoksi se on monelle luokseenpääsemätön, mutta lentotaitoisille enkeleille reissaaminen kodin ja maanpinnan välillä käy leikiten. Enkelhovi tunnetusti viettää eristäytynyttä, luostarimaista elämää, eikä kuka tahansa voi marssia sisään kylää ympäröivien muurien porteista. Vaikka enkelit vartioivat yksityisyyttään tarkasti, tarpeeksi hyvän selityksen kanssa voi päästä vierailijaksi tähän harvinaislaatuiseen paikkaan. Vierailun syy useimmilla on joko pentalainen pyhiinvaellus eetterin temppeliin, toive saada neuvoja viisailta arkkienkeleiltä tai halu nähdä kylän kuuluisa observatorio, joka sijaitsee vieritysten temppelin kanssa.
Taivastarhan värimaailma on pelkistetysti valkeaa, harmaata ja hopeaa, ja arkkitehtuuri muistuttaa jokseenkin keskiajan romaanisia kirkkoja torneineen, paksuine seinineen ja pienine ikkunoineen. Kivien kulumista ja rappaumista huokuu rakennusten vanha ikä. Linnojen kokoisia taloja ympäröivät siistit puutarhat, joissa kukkii pääosin liljoja ja matalia pensaita. Rauhallisempaa paikkaa ei totisesti löydä edes kuvitelmistaan: kaikkialla vallitsee uskomaton hiljaisuus, jonka vain harvoin rikkoo unelias kuorolaulu tai harpun helinä.
Hukkametsä
Magnoran luoteisimmat ja läntisimmät osat peittää varjoisa, rehevä aarniometsä. Mäntyjen, mustakuusten ja palsamipihtojen katveessa kuulee usein susien ulvontaa ja tassujen rapinaa. Hukkametsä (engl. Beastwoods) on tuuheakasvuista taigaa, jonka tiheän havukaton lävitse ei maahan saakka pääse livahtamaan montaa auringonsädettä. Kesät jäävät reilusti alle +15°C, kun taas talvisin aluskasvillisuuden kuorruttavat korkeat hanget ja pakkanen putoaa -20°C liepeille.
Hukkametsässä kunnolliset polut ovat harvinaista herkkua, joten matkaajien täytyy raivata tiensä ryteikön läpi silkalla sisulla. Paksujen sammal- ja jäkäläkerrosten ohessa maata täplittävät varvut, kuten mustikat, puolukat ja variksenmarjat. Tietämättömän ei kannata napsia marjoja suuhunsa summamutikassa, sillä huonolla onnella saattaa syödä makupalan sijaan jotakin myrkyllistä. Idässä suota lähestyttäessä maasto muuttuu mäkisestä ja kivikkoisesta tasaisemmaksi ja kosteammaksi. Pohjoisessa metsä taas harvenee vähäpuiseksi ja karuksi, tundran tapaiseksi.
Koko Hukkametsässä kuhisee rikas eläinten kirjo: harmaakarhuja, pesukarhuja, kettuja, piisameita, ahmoja, haisunäätiä, opossumeja ja pöllöjä. Metsästäjille alue on varsinainen kultakaivos. Apajilla tallustaa aina yllin kyllin riistaa, muun muassa saksanhirviä, muulipeuroja, villisikoja, metsäjäniksiä, hanhia, kalkkunoita ja metsoja, mikä takaa muhkean saaliin kotiintuomisiksi.
Sudenpesä
Matalaan, loivareunaiseen kuoppaan rakennettua Sudenpesän kylää (engl. Wolfsden Village) kuvastanee parhaiten karu kauneus. Valoton kuusipöheikkö voi lannistaa, mutta Sudenpesää asuttavat karskit metsäläiset eivät pikkujutuista hätkähdä. Sudenpesässä ei niin ikään piitata jonninjoutavasta pöyhkeilystä saati arkailusta, vaan uutteruus ja käytännöllisyys nostetaan kunniaan. Tiiviisti kylki kylkeen kyhättyjen asumusten välissä mutkittelee ruokkoamattomia sora- ja moreenipolkuja, ja hirsipirtit muistuttavat enemmän metsästysmökkejä kuin varsinaisia taloja. Ovien yläpuolella komeileekin eläinten kalloja ja sarvia, ja vinoista katoista versoaa hallitsemattomasti ruohonkorsia. Sisältä löytyy pari tai korkeintaan kolme huonetta, joista tilaa vie paljon kivinen leivinuuni. Takapihoilla on niliaittoja, jotka on rakennettu pari metriä korkean tolpan päähän, jotta uteliaat elikot eivät kävisi vohkimassa niihin varastoitua ruokaa. Osa asukkaista viihtyy paremmin saaliseläinten nahoista kyhätyissä teltoissa kuin katto päänsä päällä, joten taljamajoissa ei ole täkäläisistä mitään outoa.
Sudenpesäläisille metsästäjyys on pikemmin elämäntapa kuin pelkkää työtä; ammattiylpeys on todellakin vahvaa. Vaikka naapurirakkaus ei sinällään kukoista Sudenpesässä, kyläläiset pitävät yhteisiä ryhmämetsästyksiä kelpona ajanvietteenä. Jos haluaa oppia metsästämisen salat, kannattaa hakeutua sudenpesäläisten konkareiden puheille, sillä heillä on kulmakunnan tarkoin sihti ja parhaat jäljitystaidot. Itse jahtien ohella metsästäjät omistavat aikaa välineistön huoltamiseen sekä jousien, nuolten, keihäiden, puukkojen ja ansojen valmistamiseen. Kylän vanha perinne on koirien sekä koirasusien pito lemmikkeinä, minkä vuoksi rakkeja pentuineen juoksentelee pitkin poikin laumaksi saakka – kuten arvata saattaa, koiria käytetään apulaisena metsästysretkillä. Sudenpesän reunoilla sijaitsee myös susisyntyisten leireistä suurin, minkä vuoksi alkuperäiskansan jäsenet tuppaavat olemaan tiiviisti tekemisissä kyläläisten kanssa.
Kuolonsuo
Hukkametsän itäisimmät osat vallanneen Kuolonsuon (engl. Deathmire Swamp) sääolot ovat alituiseen märät, sateiset ja vilpoisat. Pahaa enteilevän kutsumanimensä se on ansainnut lukemattomista vaaroistaan: suolla liikkuessaan saa koko ajan olla varpaillaan, jottei humpsahda suonsilmään ja uppoa korvia myöten turpeeseen, ja huonolla lykyllä saattaa törmätä nälkäisiin alligaattoreihin taikka myrkyllisten jättiläishämähäkkien pesäkoloon. Alueen muita, huomattavasti leppoisampia eläinlajeja ovat erilaiset sammakot, rupikonnat, monnikalat ja kapuskahaikarat.
Suo on suurimmilta osin ankeaa, hämyistä rämettä, jolla sinnittelevät sypressit ja kitukasvuiset männyt ovat vääntyneet oudoille kiemuroille ja jonka pimennossa möngertää kaikenkarvaisia ötököitä. Kulkemista avittamaan sinne tänne on nikkaroitu pitkospuita, jotka ovat vuosien mittaan paikoitellen uponneet suohon tai lahonneet käyttökelvottomiksi. Sammalmättäiltä ja osmankäämien varjoista löytää naposteltavaksi lakkoja, karpaloita ja juolukoita, tosin kaikessa kurjuudessaan suo ei häävin innosta lähtemään marjastusretkelle. Toisinaan sumusta ilmestyy höyryvoimalla kulkeva siipiratasalus matkallaan Usvanloukkoon.
Usvanloukko
Usvanloukon kylä (engl. Fogsnare Village) lymyää suon syövereissä keskellä rupikonnien kurnutusta. Ilman tukkii aamusta iltaan sakea sumu, ja tunnelma on epäilyttävän hiljainen, miltei tyystin pysähtynyt. Kiitos vihreiden, mönjäisten vesien ja ummehtuneen löyhkän, ensivaikutelma on varsin törkyinen ja ikävystyttävä, eikä kyläpahanen tosiaankaan kanna aplodien arvoista mainetta. Talot ovat viistoon kallistuneita hökkeleitä, jotka tasapainottelevat metrin korkeudella vedenpinnasta puuvaarnojen varassa. Veltot, vänkyrät puut riiputtavat oksiaan kulkuväylille, jotka ovat pelkkiä huteria siltakyhäelmiä, ja risutönöjen seiniä ja kattoja pitkin kiipii limaisia rahkasammalia ja kääpiä. Päänvaivaa seuraa jatkuvasti tulvista. Suistokylä ei siis ole järin nätti näky, mutta kun öisin tulikärpästen parvet putkahtavat esille koloistaan, maisema muuntautuu hetkeksi melkein hurmaavaksi.
Kylällä ei ole kunnon jalansijaa saariston bisnesmaailmassa, vaan asukkaat ovat pitkälti oman tiensä kulkijoita – jotkut tosin kaupittelevat tupasvillasta tehtyjä huopia ja vaatteita tai alligaattorin nahasta valmistettuja saappaita, laukkuja ja satuloita. Usvanloukon väkiluku on ilmiselvistä syistä alhainen eikä siellä täten ole paljoa draaman aineksia. Suurin osa paikallisesta sakista vaikuttaakin höpsähtäneille erakoille, jotka maleksivat puuhasta toiseen viis veisaten muun maailman menosta. Harva asettuu Usvanloukkoon taloksi jäädäkseen vuosikausiksi, vaan useimmat ovat levähdystauolle pysähtyneitä kiertelijöitä ja seikkailijoita. Jotkut maagit ovat kuitenkin havainneet suolla olevan erinomaiset edellytykset taikomiselle, minkä vuoksi velhojen ja noitien muuttoliike on suunnannut suistoon. Asuinpaikaksi se sopii myös sellaisille, jotka haluavat pyyhkiytyä maankamaralta unohduksiin. Koska Usvanloukossa ei turhia kysellä, saat pitää luurangot turvallisesti kaapissasi eikä kukaan nuuski menneisyytesi synkkiä salaisuuksia esille. Uusilla tulokkaille voi tosin olla rankkaa ansaita asema Usvanloukon virallisena asukkaana: vieraita ei oteta avosylin vastaan, vaan muukalaisille annetaan kylmää kyytiä ennakkoluuloisten mulkaisujen muodossa.
Myrskyjyrkänne
Myrskyjyrkänne (engl. Stormcliff) kattaa Magnoran pohjoisen, kymmeniä kilometrejä pitkän rantaviivan. Tasainen maa katkeaa rannikolla äkillisesti kohtisuoraan jyrkänteeseen, josta pitkä pudotus alas tummaan aallokkoon olisi kohtalokas tapaturma. Myrskyjyrkännettä määrittelee kolkkous ja kalseus, piikikkäät kivikot ja rajunilmaa enteilevät pilvimassat. Pakkanen paukkuu talvisin jopa yli -30°C asteessa ja nietokset kasautuvat lähemmäs metrin korkuisiksi, eivätkä rankkasateiset kesät ole häävin lämpöiset, keskimäärin hädin tuskin +15°C.
Suolaiset, ankarat viimat riepottelevat alueella kamppailevia marjakuusia ja vaivaiskoivuja, eikä viikottainen salamointi ja ukkosen jyrinä ole vierasta. Vain muutamassa kohtaa jyrkänne viettää tarpeeksi loivasti alaspäin harmaaseen rantaan, että reitti on turvallinen laskeutua. Lahtien harvoila laakeilla, sileillä kallioilla näkee laiskottelemassa mursuja ja hylkeitä, ja talven pimeimpinä öinä taivaanrannassa aaltoilevat upeat revontulet.
Tyrskynpoukama
Jäisten tuulten ahavoittamassa lahdessa kyyhöttää pienoinen kalastajakylä, joka sulautuisi koivutaloineen moitteetta vaikka norjalaisiin vuonomaisemiin. Kuurosateet ja tuulenpuuskat ovat lannistaneet Tyrskynpoukaman kylä (engl. Galesbay Village) hiukan alakuloiseksi ja väsyneeksi paikaksi, mutta sen uneliaisuudessa on jotain sangen viehättävääkin. Elämänrytmi on kylässä mukavan verkkaisaa, välillä tylsistyttävänkin hidasta; kukaan ei vaikuta kiirehtivän minnekään.
Kylä ulottuu vesistön toiselle puolen, kauempana lahdella sijaitsevien saarten karkeisiin rantakivikoihin, joiden laitureihin on köytetty rivittäin pikku paatteja. Ulkosaarten puolella asustaa kuitenkin vain murto-osa väestöstä ja sitä käytetään lähinnä kalastus- ja purjehduspaikkana.
Tyrskynpoukama on suurimpia kalantuottajia saaristossa. Siellä pyydystetään kaikenlaisia eväkkäitä sekä hylkeitä, mursuja ja jopa valaita, joita silloin tällöin piipahtaa kyläilemässä kylän kupeilla. Tyrskypoukaman väki on opetellut valmistamaan taidokkaasti välineitä kalastamista varten: koukkuja, vieheitä, verkkoja, harpuunoita, katiskoja, mertoja. Myös heidän rakentamansa tervalla valellut soutuveneet ovat taattua laatua. Heinäkuussa kylää ravistellaan hereille horteestaan, kun siellä järjestetään vuotuiset kalamarkkinat, jolloin kojujen tiskit pursuavat tavallistakin enemmän silakoista, ahvenista ja turskista.
Hopealehto
Magnoran koillisia ja itäisiä osia peittää laaja, vehmas lehtimetsä, joka tunnetaan Hopealehtona (engl. Silverleaf Grove) sen runsaslukuisten hopeapajujen mukaan. Metsä on keijukaisten mielipaikka; taianomainen lehto onkin kuin suoraan satukirjan sivuilta. Satoja vuosia vanhojen tammien, lehmusten ja saarnien siimeksessä voi hyvällä tuurilla nähdä vilauksen sukupuuton partaalle ajautuneista taruolennoista, kuten yksisarvisista. Elinvoimaisen metsän ekosysteemi on varsin monimuotoinen, ja kotkansiipien, valkovuokkojen, ketunleipien, tuomien, vadelmien, karhunvatukoiden ja pähkinäpensaiden suojissa vipeltää muun muassa peuroja, hiiriä ja siilejä. Loivasti kumpuilevassa maassa mutkittelee siellä täällä kapeita puroja ja iloisesti pulputtavia koskia, joihin majavat rakentavat patoja, mutta metsän suurin ja tunnetuin vesistö on kymmenisen metriä leveä, peilityyni joki nimeltään Hiljavirta (engl. Mellowstream). Joen mäkisillä rantapenkereillä on usein lapsia leikkimässä ja onkimassa.
Hopealehdossa neljä vuodenaikaa näkyvät erittäin selkeästi, mutta ilmasto on ympäri vuoden suhteellisen leuto ja tasanen. Lämpötilat eivät käytännössä koskaan ylly helteiksi, vaikka auringonpaiste hemmotteleekin metsää kesäisin, eivätkä talvet ole ikinä palelluttavan kylmiä, minkä ansiosta siellä on oivalliset kasvuolosuhteet. Syksyllä metsä pukeutuu keltaisen, oranssin ja punaisen kirjavaan ruskaan, mutta ehdottomasti kauneimmillaan lehto on keväisin luonnon puhjetessa kukkaloistoon.
Kaunosalo
Saavuttuaan tarpeeksi syvälle Hopealehtoon törmää uskomattomaan näkyyn: rykelmä paksurunkoisia, luonnottoman suuria tammia, joiden latvukset kurkottelevat ylhäälle pilvien peittoon. Näiden taianomaisten puiden katveeseen on rakennettu Kaunosalo (engl. Fairwood), alunperin pelkästään pohjoishaltioille kuulunut kaupunki.
Sievä, sadunomainen arkkitehtuuri tuo hiukan mieleen goottilaiskirkot suippotornien sekä sirojen pylväiden vuoksi. Viisikerroksiset, sinikattoiset, kapeat talot on rakennettu kauttaaltaan puusta, ja valkoisia seiniä vasten kontrastia luovat mahonkiset tukiristikot, koristeelliset kiehkurat ja lehtikuviot. Ulokeikkunat ovat korkeita ja leveitä, minkä johdosta sisätiloihin pääsee tulvimalla luonnonvaloa, ja niistä monet ovat koristeltu kasviaiheisin lasimaalauksin. Kaupungin erikoisuus on se, etteivät rakennukset sijaitse maankamaralla, vaan yläilmoissa jättimäisten puupilarien varassa, viitisen metrin korkeudella, osittain piilossa lehtiverhon takana. Ylös pääsee näppärästi taiotuilla hisseillä. Oksaston lomassa närhet ja oravat kisailevat terhoista, ja puunkoloissa pesii kyyhkyjä, sieppoja ja kottaraisia – Kaunosalon voi todellakin sanoa olevan luontoäidin syli.
Jalometsän ensisijainen elinkeino on käsityöt: lankaa kehrätään rukeilla, pitsiä virkataan, tekstiilejä värjätään, kenkiä ommellaan, vaatteita räätälöidään, kankaita kirjaillaan, mattoja kudotaan, lapasia neulotaan, astioita poltetaan uunissa, koreja punotaan korsista. Kylän käsityöläiset eivät ole suinkaan mitään sunnuntaiaskartelijoita, vaan alansa harjaantuneita ammattilaisia, joihin kuuluu monenmoista taituria suutareista savenvalajiin. Nämä artesaanimestarit loihtivat luonnonmateriaaleista kaikkea ylellisyyksistä arjen kannalta välttämättömiin käyttöesineisiin ja myyvät luomuksiaan omistamissaan putiikeissa. Kaunosalossa sijaitsee myös saariston ainoa varsinainen sairaala, Parantajain talo, sekä kasvitieteeliset puutarhat.
Lehväskätkö
Hopealehdon siimeksessä sijaitsee keijujen, haltioiden ja muiden luonnonlapsien vaalima Lehväskätkön kylä (engl. Fernhide Village). Sinne vievät polut kulkevat tiheiden koivu- ja pajutunnelien kautta, ja kaikki on viimeistä yksityiskohtaa myöten romanttisen siroa ja somaa. Vaaleiden tai pastellinsävyisen, heinäkattoisten puutalojen ovenkarmit ja pyöreät ikkunat juuri ja juuri pilkistävät esiin kaikkien murattien ja kukkaköynnösten alta, jotka ryömivät pitkin seinämiä, sulauttaen asumukset osaksi taustaa kuin maastoutumiskeinona. Mahdottoman suloisessa pikkukylässä eletään täydessä harmoniassa luonnon kanssa, kunnioittaen ja hellien jokaista luontokappaletta. Kyläläisille rahaa ja muita maallisia murheita tärkeämpää ovat rauha ja rakkaus, joten paikallisten voi luonnehtia muodostavat saariston oman hippikunnan.
Lehväskätkössä vipeltvät kanit ja oravat eivät ole lemmikkejä, vaan villejä metsäneläimiä, jotka ovat tykästyneet kyläläisiin niin kovasti, etteivät raaski lähteä. Lintubongailuakin on helppo harrastaa vaikka omasta makuuhuoneestaan, sillä kaikkialle Lehväskätköön on ripustettu viljalyhteitä ja linnunpönttöjä, jotta siivekäille ystäville riittää ruokaa ja pesintäpaikkoja. Lintujen liverrystä kuuleekin kylässä lakkaamatta. Suurten hedelmäpuiden (omena, päärynä, kirsikka) annista valmistetaan saariston suussasulavimmat mehut, hillot ja marmeladit sekä kylän kuuluisuus, makea omenaviini. Kylässä myös hoivataan tarhamehiläisiä, jotta kennoista voidaan kerätä hunajaa ja vahasta tehdä kynttilöitä.
Pilvipelto
Suurvuorten eteläpuolinen, avara metsäkaistale Pilvipelto (engl. Cloudfield) on saanut hellyttävän nimensä siellä luonnonvaraisina menestyvistä puuvillapensaista, joiden valkeat, pehmeät pampulat muistuttavat kovasti pilvenhattaroita. Alueesta on suuresti hyötyä, sillä puuvillaa kerätään raaka-aineeksi tekstiilintuotantoon ja sen siemenistä valmistetaan ruokaöljyä. Pilvipellon maisemia hallitsevat pienet koivikot, joissa majailee rusakkoja ja oravia, sekä sievät kukkakedot, joilla lepattaa perhosparvia, kimalaisia sekä muita mettä metsästäviä pörriäisiä.
Ketomaisemat ovat herttaisen hurmaavia orvokkeineen, unikkoineen, päivänkakkaroineen ja leinikkeineen, ja seasta löytyy myös jokunen herkullinen ahomansikka. Heinäisillä aukioilla tuttu näky ovat hiirten ja myyrien lisäksi lammaslaumat, joita Jokiniityn asukkaat kuskaavat sinne laiduntamaan. Pilvipellon vaaleansinisellä taivaalla auringonpaistetta riittää valtaosan vuodesta – harmittomia tihkusateitakin seuraa aina ihastuttava raikas tuoksu. Talvien pikkupakkasilla niityt kietoutuvat kauniiseen, ohueen huurrevaippaan, kun taas kesäisin ne ovat oivallinen kohde piknikille parinkymmenen asteen lämmössä.
Jokiniitty
Jokiniitty (engl. Riverlea) lepäilee vehreässä laaksossa, jonka läpi kiemurtelee vuolas, kahtia hajaantuva joenuoma. Joen tulviessa loppukeväästä se tuo mukanaan ravitsevaa lietettä, joka kyllästää maan ja tekee mullasta erittäin hedelmällistä, toisin sanoen täydellisen alustan maanviljelylle. Herttaisista maalaistuvista, punaisista navetoista, puisista talleista sekä hehtaarikaupalla jatkuvista pelloista koostuva Jokiniitty on rustiikkinen idylli hehkeimmillään.
Kaupungin taloja ei olla ängetty yhteen sumppuun, vaan tilankäyttö on hyvin väljää: yksittäiset asumukset muodostavat aidattuja maatiloita omine pihoineen, aittoineen ja siiloineen ja naapuriin on reilu kävelymatka. Jokiniityllä onkin tämän vuoksi pääkaupunkiakin suurempi pinta-ala, vaikka väkimäärältä se on ei yllä edes pronssille koko saariston mittakaavassa. Kaupungin kookkaalla torilla järjestetään joka keskiviikko ja lauantai markkinat, jolloin myynnissä on kasvisten ja lihan lisäksi muun muassa voita, sokeria ja uunituoretta leipää. Moni vechnostilaiset saariston joka kolkasta saapuvat tällöin tekemään ruokaostoksensa, joten markkinoilla riittää vilinää ja hälinää.
Viljely on varsinkin kesäkuumilla raskasta työtä, sillä hommia paiskitaan perinteisin keinoin lihasvoimalla, hevonen vetojuhtana. Vuodenaikojen vaihtelu tahdittaa Jokiniityn heinähattujen elämää, sillä rytmi perustuu satojen kiertokululle; kynnöt ja sadonkorjuut ovat kalenterin merkkipaaluja. Kyläläisten asenne tunnetaan reippaana ja huolettomana, kukaan ei marise eikä murehdi turhia. Jokiniityssä tuotetaan peräti puolet saariston ruoasta, ja pelloilla kasvaa vihanneksia (kaali, herne, tomaatti, kesäkurpitsa, raparperi, pinaatti, selleri), juureksia (peruna, nauris, lanttu, retiisi, porkkana, palsternakka, punajuuri, sipuli) sekä viljaa (ohra, vehnä, kaura, hirssi). Jotkut omistavat myös kotieläimiä: sioista saadaan lihaa, lampaista villaa ja kanoista munia. Laaksossa puhaltavat riuskat tuulet on valjastettu hyötykäyttöön rakentamalla tuulimyllyjä, joissa jyvistä jauhetaan jauhoja. Näiden tuulimyllyjen sekä farmien ohella Jokiniitty on kuuluisa leipomoistaan, joista voi ostaa saariston maittavimmat kroisantit, pullat ja kakut.
Helmirannikko
Helmirannikkona (engl. Pearlshore) tunnettu eteläranta vastaa auringonpalvojien täydellistä unelmaa: kymmeniä kilometrejä pitkä rantaviiva on kuin luotu ruskettumista, iltakävelyitä ja simpukoiden keräilyä varten. Se on sekä maisemabongailijoiden että rauhoittumista ja rentoutumista kaipaavien suosiossa. Vitivalkoinen, hienojakoinen hiekka on sametinpehmeää varpaissa, ja kirkas, turkoosi vesi houkuttelee saarelaisia aalloille kellumaan ruuhkaksi asti. Aallokko nousee usein tarpeeksi korkeaksi, jotta surffaus onnistuu, joten myös lainelautailijat saavat aihetta riemuun.
llmasto on trooppista luokkaa, siispä enemmän kuin ihanteellinen lomaparatiisista haaveileville. Kesällä Helmirannikkoa hemmottelee pitkä hellekausi, jolloin lämpötila nousee päivittäin yli +30°C, toisinaan jopa +40°C, mutta aavalta puhaltavat tuulet estävät kuumuuteen läkähtymisen. Paahteelta voi myös paeta viilentymään rannanpenkereen palmujen tai hedelmäpuiden (banaani, guava, papaija, mango, karambola) alle, jossa kasvaa pensaita, kuten kauniita hibiskuksia. Talvisin pakkasista ja lumesta ei ole huolta lämpimän merivirran ansiosta, vaan lämpötilat pysyttelevät +20°C tuntumassa. Rannan vakiovierailijoille tutuksi tulevat lokkien kiljunnan lisäksi kaikenlaiset merenelävät, kuten delfiinit, meduusat, mustekalat, merisiilit, kilpikonnat, rauskut sekä hait.
Sileä hiekkapohja tekee uimisesta erittäin miellyttävää, mutta turvallisuuden tähden on syytä varoa äkkisyvää sekä katalia virtauksia ja pyörteitä, jotka saattavat kiskaista heikomman uimarin mennessään. Rohkeimmat sukeltajat ovat onnistuneet löytämään laajoja vedenalaisia luolaverkostoja, joista he ovat tuoneet pinnalle muistoiksi jännittäviä löytöjä kotiloista uponneisiin aarrearkkuihin. Aurinkolahden kylälle meri on tärkeä taloudellinen turva, sillä sieltä säännöllisesti sukelletaan simpukoita ja ostereita: niistä on iloa keittiössä, mutta suurin kalleus on niiden sisältä löytyvät säihkyvät helmet, jotka sopivat erinomaisesti korunvalmistukseen. Kohtalaisen pitkän matkan etäisyydellä rannasta sijaitsevat värikkäät koralliriutat, joita asuttaa kalaparvien a merihevosten lisäksi merenväki. Helmirannikolla saattaakin kohdata auringossa lekottelevia merenneitoja.
Aurinkolahti
Aurinkolahti (engl. Suncove) on lämpimien etelätuulten hellimä rantakylä, jossa vallitsee rattoisa, leppoisa ilmapiiri. Asukasluku ei huimaa päätä, mutta väen vähäisyys ei vaikuta paikalliia lannistavan, vaan hiekkaisilla kujilla kuuluu tuon tuostakin naurunsorinaa ja eloisaa keskustelua. Täkäläiset tunnetaan ystävällisyydestä, avuliaisuudesta sekä lujasta yhteishengestä – moniin juhliin, kuten syntymäpäiville, kutsutaan kaikki naapurit koolle ja iloitaan yhdessä laulun ja grillaamisen merkeissä. Kylä sijaitsee puolittain kuivalla maalla, kun taas loput taloista on rakennettu paalujen varaan veden ylle. Ne ovat sisältä pienikokoisia, mutta varsin kodikkaita. Olkikattoisten, pirtein värein maalattujen mökkien kuisteja yhdistävät kapeat sillat. Talojen julkisivut usein koristellaan merellistä teemaa kunnioittaen meritähdillä, simpukankuorilla, helminauhoilla ja vanhoilla kalaverkoilla.
Aurinkolahdessa on esteettömät näköalat horisonttiin, minkä johdosta aurigonnousut ja -laskut ovat sieltä käsin henkeäsalpaavan kauniit. On aina yhtä mukavaa istuskella laiturinnokassa tai heittäytyä pötköttelemään riippumattoon. Aurinkolahden pääelinkeino on kalastus: meri kuhisee kookkaita katkarapuja, hummereita ja ostereita, joita kylän kokit tarjoilevat bravuurinaan. Kylässä asuu myös ammattitaitoisia helmenkalastajia, jotka tekevät matkoja läheiseen lahdenpoukamaan, josta löytyy roppakaupalla helmiä myytäviksi koruntekijöille. Aurinkolahti on vaurastunut jonkin verran matkailulla, sillä se on Vechnostin suosituimpia lomakohteita. Kylässä vierailevien turistien kannattaa reissullaan ehdottomasti maistaa paikallisten lempijuomia, kylmää kookosmaitoa sekä tulista, tummaa rommia.